Lannavaaran kokous 1895

13.6.2018

Vanhintenkirjoissa oli julkaistu useita seurakunnallisia kirjeitä, jotka on kirjoitettu Lannavaarassa. Se oli Lapin lähetyksen ystävien toimintapiste. Yhdistys oli perustettu Ruotsin Lähetysseuran piirissä vuonna 1880. Se oli ottanut tehtäväkseen toimia pohjois-Lapin saamelaisten parissa. Näillä oli vaeltaessaan porolaumoineen varsin vähän mahdollisuuksia Jumalan sanan kuuloon ja lapsilla koulunkäyntiin. Lisäsyy toimia täällä oli ennakkoluulot lestadiolaista heräystä kohtaan ja halu vaikuttaa siihen. Alun epäluuloisuus aiheutti, että työ ei edennyt. Sitten johtajaksi tuli 22-vuotias August Lundberg. Hän kertoi tulleensa uskoon uusevankelisessa eli roseniolaisessa heräyksessä. Tutustuessaan nyt Lapin kristittyihin hän koki olevansa yhdessä uskossa ja hänet otettiin uskovana vastaan. Juhani Raattamaa kutsuu häntä rakkaaksi veljeksi ja uskolliseksi työntekijäksi Herran viinimäessä (mm. 16.3.1891 kirjeessään Takkiselle). Lundbergin johdolla valmistui saamelaislapsille koulu vuonna 1888 Vittangin Lannavaaraan, lähes erämaahan. Se sijaitsi saamelaisten talvioleskelualueella ja oli siksi sijainniltaan tarkoituksenmukainen. Lannavaaran lähetyskoulusta tuli moneksi vuodeksi lestadiolaisen heräyksen kokoontumispaikka, jossa pidettiin vuosittain isoja kokouksia ja jossa saarnaajat pohtivat yhteisiä asioita ja lähettivät yhteisiä kannanottoja kirjeen muodossa varsinkin Amerikkaan. Lähetysseuran johto ei ilahtunut Lundbergin läheisestä suhteesta lestadiolaisuuteen ja tilannetta tarkkailtiin ja häneltä vaadittiin selvitystä. Vuonna 1895 lähetysseuran johtokunnan jäsen kapteeni Emil Melander lähetettiin tarkastamaan tilannetta. Melander kirjoitti Pohjolan matkastaan moniosaisen kirjoitussarjan Vårt land-lehteen. Yksi kirjoituksista kertoi Lannavaaran kokouksesta ja lestadiolaisheräyksestä. Melander oli vaikuttunut näkemästään ja kokemastaan. Hänen lämminhenkistä kuvaustaan käytetään tässä hyväksi.

Jumalanpalvelus erämaan keskellä

Kyseessä oli siis vuotuinen tapahtuma. Melander kuvasi elävästi, miten sadat saamelaiset poroineen saapuivat paikalle. Paikalle saapui myös alueen suomalaisia uudisasukkaita ja jopa uskonveli Venäjältä, joka oli uskonsa tähden joutunut kärsimään vankeutta Arkangelissa. Kuten tavallista paikallisen papiston lisäksi oli Lannavaaraan kutsuttu saarnaajia, kuten Juhani Raattamaa, Isak Poromaa, Joonas Purnu, Ies Pieti ja Antinpieti ja muita erityisesti saamelaisten parissa toimineita saarnaajia. Kutsuttujen joukossa oli varmaan myös Aatu Laitinen. Tapahtuma alkoi seksagesimasunnuntaina 17.2. Pitkän vaelluksen jälkeen oli luvassa juhlahetki, jumalanpalvelus. Se toimitettiin koulun salissa. Alttari laadittiin koulupenkeistä ja valkoisesta lakanasta. Paikallinen pappi toimitti jumalanpalveluksen suomeksi. Melander kertoo: Oli liikuttavaa nähdä näiden köyhien ihmisen tungeksivan pöydän ympärille, jonne he niin harvoin saavat tulla, mutta joka oli monille niin rakas. Tässä oli heillä turvapaikka, jossa he saattoivat huoletta unohtaa norjalaiset verottajat ja suomalaiset poronpyytäjät. He olivat hänen luonaan, joka ei ulosmittaa heiltä, hän antaa, ei ota eikä vaadi koskaan maksua. Moni luonnonlapsi oli polvillaan - - eikä voinut hallita liikutustaan, kun heille tarjottiin siunattua leipää ja viiniä, vaan alkoivat suureen ääneen itkeä ja huutaa, jotkut lauloivat ilosta ja toistivat raamatunkohtia. Yksi nainen oli täydessä hurmoksessa ja huusi niin kovaa kuin pystyi ja löi käsiään yhteen ilosta. En ole koskaan ollut erikoisemmassa ehtoollisenvietossa - - mutta se oli varmaan siunatumpi kuin moni tavanomainen. - - - Nämä lappalaiset ovat hengen vaikutteille äärimmäisen herkkiä ja suomalainen kansa, jonka parissa he vaeltavat, on samanlaista. Kun on kulunut pitkä aika siitä, kun he ovat kuulleet Jumalan sanaa julistettavan, niin he eivät voi hallita tunteitaan, ja aivan mahdotonta se on kun puhutaan Kristuksen sovintokuolemasta. Liikutukset syntyvät vastustamattomalla voimalla. Jotkut itkevät, toiset eivät voi hallita itseään ilosta, että Hän on kuollut heidän edestään ja heidät on parannettu hänen haavojensa kautta. - - Tällaiset tunteenpurkaukset eivät herätä tällä seudulla vähääkään huomioita, mutta tuntuvat vieraasta hyvin häiritseviltä, ennen kuin niihin tottuu.

Hartauskokoukset jatkuvat

Melander jatkaa: Kun oltiin tultu koolle pitkien matkojen takaa ei haluttu erota niin pian, vaan hartauskokoukset jatkuivat useita päiviä. Luonnollisesti haluttiin kuulla varsinkin 84-vuotiasta vanhaa Raattamaata, joka oli vaikuttanut siunauksellisesti täällä ylhäällä. Hän oli jo niin vanha ja raihnas, että vain vaivoin jaksoi nousta askelmat puhujan tuolille. Vanhuudenheikko hän oli, eikä häneltä osannut odottaa mitään erityisen yhtenäistä saarnaa, mutta koko hänen persoonansa oli sellainen. - - - Vapisevalla äänellä ja silmät kyynelissä hän kuvasi Jeesuksen kamppailua Getsemanessa, hänen viimeistä yhdessäoloaan opetuslasten kanssa ennen kuolemaansa ja miten rakkaudellisesti hän rukoili näiden puolesta. Lainatessaan jotain pitempää raamatunkohtaa hän kääntyi usein vanhan toverinsa 80-vuotiaan Poromaan puoleen ja kysyi: Eikös niin ole kirjoitettu, vanha Poromaa, johon oli vastaus: niin vain tai: niin Raamattu sanoo. - - Muidenkin puhujien esitykset olivat yksinkertaisia ja kaikessa yksinkertaisuudessaan puhuttelevampia todistuksia Jumalan armosta kuin moni mallikelpoinen saarna. - - Näiden harmaatukkaisten, totuuden puolesta taistelleiden, vaikka usein väärin arvosteltujen, miesten toiminnan hedelmä on ollut hyvä. Se täytyy vastustajienkin tunnustaa.

Sydämen kristillisyyttä

Melander kirjoittaa, että näiden uskovien joukossa ei ole teologeja. Se on heille vain vähän pään asia. Se on tahdon ja sydämen asia. Jokainen kristitty tuntee lujaa yhteyttä niihin, jotka antavat arvon Kristuksen kuolemalle syntisten vuoksi ja lohdulliselle syntienanteeksisaamisen armolle. Jeesuksen sovituskärsimys, synnintunnustus ja syntienanteeksiantamus on heidän uskonsa A ja O, ja palaavat niihin joka saarnassa, mistä aiheesta he sitten lähtevätkin puhumaan. Heidän johtajillaan on aivan epätavallinen Raamatun ja Lutherin kirjoitusten tuntemus. Tuntuu kuin he osaisivat koko Raamatun ja Lutherin postillan ulkoa. - - Tuntuu kuin heidän ajattelunsa kytkeytyisi aina Raamatun sanaan - - lisätessään: niin kuin Paavali tai joku muu kirjoittaa. Usein heidän lainauksensa ovat niin osuvia ja todistavat hämmästyttävän hienosta käsityskyvystä. – Melander kysyy myös, kantaako tuo oppi hedelmää ihmisten elämässä. Hän kuvaa ensin alkuheräystä. Heränneitä kutsuttiin hurmahengiksi, mutta käräjät loppuivat ja ihmisten ei tarvinnut pelätä varkaita. Kylissä soitettiin iltaisin kelloa ja sen kuultuaan kansa tuli joka talosta iltarukoukseen. ”Sellaista se hurmahenkisyys oli”. Tuota suolaa oli Melanderin mukaan edelleenkin jäljellä.

Uusi postilla päätetään toimittaa

Kun oltiin useampia päiviä koolla, oli tilaisuus myös päättää yhteisistä asioista. Yksi niistä oli tällä kertaa päätös toimittaa Uusi postilla. Sanomia Siionin selostuksen mukaan se koostuisi painamattomista evankelisista saarnoista. Työn suunnittelua varten päätettiin kokoontua Pajalan Kangosen kylään. Postilla pohjautui varmaan pääosin Iisakki Poromaan kopioimiin saarnoihin. Uuden postillan julkaiseminen vuonna 1897 nosti Laestadiuksen saarnat laajempaan käyttöön.

Kysymys kirkkosuhteesta

Toinen tärkeä asia oli kirkkosuhde. Melander kertoo, että monet teologit kirjoittavat, miten lestadiolaisuus heidän mielestään poikkeaa luterilaisesta opista ja nimittävät sitä lahkoksi. Melanderin mukaan mikään ei ole kuitenkaan heille vieraampaa kuin oman uskontokunnan muodostaminen. He ovat vakaasti Ruotsin kirkon jäseniä ja noudattavat armonvälineiden hoidossa sen säädöksiä.

Kirkon taholta oli lestadiolaisuus kokenut monin paikoin vihamielisyyttä ja 1892 oli ilmestynyt piispa Johanssonin jyrkkä ja mieliä kuohuttanut kirja lestadiolaisuutta vastaan. Hän suositteli lestadiolaisille suorastaan kirkosta eroamista. Vaikutuksia siihen suutaan tuli myös Amerikasta käsin. Erityisen aktiivinen oli Henry Koller, joka lehdessään Siionin sanomat (perustettu 1891) arvosteli hyvin jyrkin sanoin Pohjoismaiden valtiokirkkoa ja sen ”pappisvaltaa”. Varsinainen sysääjä tähän kirjoitteluun näyttää olleen juuri mainittu piispa Johanssonin kirja. Koller julkaisi siihen vastinetta elokuun numerosta 1892 alkaen peräti 12 numerossa. Lehteä luettiin myös ”vanhassa maassa” ja viesti kulki erityisesti heräyksen synnyinalueelle mutta vahvasti myös itä-Norjaan. Raattamaa reagoi kohta asiaan ja kirjoitti helmikuussa 1893 Amerikkaan Kollerille ja Matoniemelle ja myös Itä-Norjaan lähes samoilla sanoilla (kirjeet nro 265 ja 266). Norjalaisille hän kirjoittaa: ”Pysykäämme veljet ja sisaret kirkon helmassa siihen asti kuin teitä ja meitä ulos ajetaan eli pannalla ahdistetaan.” On merkillepantavaa, että Raattamaa näissä kirjeissä toisaalta kiitti Kolleria vastineesta piispa Johanssonin kirjaan, mutta samalla korosti kirkossa pysymisen tärkeyttä.

Yhteinen lausunto kirkkosuhteesta

Nyt kaksi vuotta myöhemmin helmikuussa 1895 keskusteltiin Lannavaarassa samasta asiasta. Melander kertoo käsityksenään, että Amerikasta käsin tehtiin voimakkaita yrityksiä saada täkäläiset lestadiolaiset eroamaan valtiokirkosta, mutta näyttää että turhaan. Lannavaarassa asiasta laadittiin nyt yhteinen lausuma. Fadersröstenissä se julkaistiin vuonna 1988 nimellä ”Pieni kirkolliskokous”.

Me lestadiolaisen heräyksen vanhimmat saarnaajat ja työntekijät Jumalan viinamäessä tunnustamme veljille ja sisarille ja myöskin jälkeentuleville polville, että me olemme Laestadiuksen ajasta asti iloisella ja tyytyväisellä mielellä pysyneet luterilaisen kirkon helmassa, käyttäneet sakramentit ja aina käsittäneet, että luterilainen oppi on raamatun mukainen, ja olemme kiitolliset Jumalalle ja meidän kristilliselle esivallalle sen edestä, että meille on säilytetty puhtaana oppi ja ulkonainen jumalanpalvelus. Meidän halumme on aina pysyä kirkon helmassa niin kauan kuin saamme siinä olla ja meille sanaa ja sakramenttia jaetaan, mutta emme sentähden tuomitse, ettei eläviä kristityitä saata löytyä ulkona kirkon helmasta.

Juhani Raattamaa, Isak Poromaa, Joonas Purnu, P.O. Fjälldahl (Meri-Pietari), Nils Olsson Sunna, Henrik Olsson Partapuoli ja Per Anders Nutti (Antin Pieti)

Lausuma tuli pian julki tuon Melanderin artikkelin yhteydessä ruotsiksi ja siitä se otettiin Haaparantalehteen ja tuli näin yleiseen tietoon. On ymmärrettävää kysyä, miksi lausuma tuli julki näin. Sitä on vaikea sanoa. Onhan toki niin, että tuolloin ei ollut toimivaa käytäntöä viestittää koko heräysliikkeen piiriin. Kotikentällä asioita esiteltiin kokousmatkojen yhteydessä ja samalla toisille työntekijöille, jotka välittävät asiaa eteenpäin. Raattamaa kirjoitti kyllä paljon kirjeitä, minne henkilökohtainen kosketus ei ulottunut. Lannavaaran julkilausuma on tekstin mukaan osoitettu veljille ja sisarille, mutta varmaan se oli samalla kohdistettu myös Lähetysseuran suuntaan.

Kohta Lannavaaran kokouksen jälkeen kirjoitettiin Hakasesta yhteiskirje Amerikkaan, josta tuli ilmi että Lannavaarassa oli käsitelty myös Amerikan asioita. Siellä oli iloittu Amerikassa syntyneistä sovinnoista. Samoin jälleen vahvistettiin hyväksyntä amerikkalaiselle maallikkokirkolle, joka oli syntynyt Amerikan poikkeuksellisissa olosuhteissa.

Kirjeen asiasisältö tukee sen aitoutta

Julkilausuman aitoutta on osin sen sisällön vuoksi pyritty horjuttamaan. On vedottu Olaus Brännströmin tutkimukseen Lannavaaran lähetyksestä, mutta tuossa teoksessa ei edes mainita tätä lausuntoa. Seppo Lohi teoksessaan hajaannuksista kyllä arvelee, että Lundberg on taustalla, mutta vanhoillislestadiolaisena epäilee sitä lähinnä seurakuntaopillisen lauseen perusteella. Kuitenkin se edustaa sitä, mitä Raattamaa on aiemmin jo moneen kertaan kirjeissään tuonut esille. Hänen toiveensahan oli, että eri heräykset, jopa kirkon ulkopuolelta, yhdistyisivät ja rakastaisivat toisiansa. Tosin tämä toive ei päässyt toteutumaan. Myös kirkkosuhteen puolesta kirje edustaa sitä, miten oli uskottu jo Laestadiuksen ajasta saakka. Luterilainen kirkko, sen sakramentit ja järjestys hyväksyttiin ja luterilainen oppi tunnustettiin oikeaksi opiksi. Kun siitä ei ollut erimielisyyttä, niin siitä on säilynyt aika vähän mainintoja kirjeissä. Käytäntö kuitenkin kertoo selvää kieltä, mikä on ollut näkemys. Se jatkuikin samana sata vuotta Raattamaan jälkeen ilman vastalauseita.

Tähän voi esimerkinomaisesti lisätä muistiinpanon vuodelta 1930, jonka Anders Holm teki matkallaan pohjois-Ruotsissa. Vanha Isak Kuoksu, joka oli nuorena kulkenut Raattamaan seurassa, muisteli Kuoksun kylän saarnassaan, mitä Raattamaa oli aikanaan lausunut: ”Me emme luovu kirkosta, sillä silloin me kadottaisimme taivaan valtakunnan avaimia, sillä jotka erkanee, jättävät avaimet kirkkoon. Mutta jos meitä ulos suljetaan, silloin me viemme ne mukana”. Se on yllättävän voimakkaasti ilmaistu. Muistiinpanolle antaa painoa, kun tiedämme, miten ankarasti pappeja on muuten arvosteltu.

Toinen tuoreempi esimerkki: Gunnar Jönsson oli jäsenenä Ruotsin kirkolliskokouksessa. Kun kirkon vanhalla perustalla olevia kehotettiin perustamaan oma yhteisö, hän sanoi kirkolliskokouksessa 14.2.1979 vakaumuksenaan: ”Kun perusnäkemyksemme mukaan kirkko on Jumalan eikä ihmisten työ, täytyy sellaisen askeleen olla viimeinen hätäratkaisu”. (Isän Ääni 1970-79, s.859).

Kun Lannavaaran kirjeen sisältö oli jo aiemmin lausuttua ja allekirjoittajina vanhoja tunnettuja Lapin saarnaajia Raattamaa, Poromaa, Purnu jne, niin ei kirjeen laatimisessa ole tarvittu nuorta Lundbergia eikä vierasta Melanderia. Toki he ovat voineet olla läsnä keskusteluissa. August Lundberg liittyi sittemmin kyllä tähän viestiin kirjoittamalla aiheesta Sanomia Siioniin nimimerkeillä Maallikko ja Lappalainen.

Herätysliikkeet kirkon elävyyden tukena

Kun menneinä aikoina on ollut monia kirkostaeroamisliikkeitä, niin niiden ytimessä on yleensä ollut sakramenttiyhteyden katkeaminen. Sakramentit ovat keskeisiä kirkollisen yhteyden tunnuksia. Ilman sakramenttiyhteyttä kirkon jäsenyys on vain muodollinen. Miten kristityt sitten ovat asennoituneet menneinä vuosisatoina yhteiseen kirkkoon. He ovat ajatelleet ja sanoneet: emme eroa, ellei eroteta ja suljeta sakramenteilta. Jeesus ja apostolit eivät itse jättäneet temppeliä ja synagogaa, eikä Lutherkaan halunnut jättää katolista kirkkoa, kun vain saa julistaa vapaasti Jumalan sanaa. Samat koetellut perusteet voivat toimia edelleen. Epäkohtia on kirkossa ollut aina ja usein hyvin vakaviakin. Herätysliikkeen tehtävä on toimia niin, että kirkko pysyisi uskollisena Jumalan sanalle, kuten nytkin on toimittu avioliittoasiassa ja kirkon virkakysymyksessä. Ne eivät silloin ajattele ensin omaa mukavuuttaan, vaan koko kansan hengellistä elämää. Kristityt haluavat toimia rakentavasti hankalassakin tilanteessa, sillä vaikuttaa voidaan vain sisältä päin. He eivät ole koskaan olleet siinä asemassa, että he voisivat sanella kirkollisen elämän ehdot, mutta kun he itse pitävät kiinni Jumalan sanasta ja kussakin tilanteessa tekevät parhaansa, niin sitä on seurannut siunaus.

Seppo Leivo