Kuka oli Lutherin auttaja, ”vanha munkki”

Nuorelle Martti Lutherille meno Erfurtin augustinolaisluostariin merkitsi aivan uutta maailmaa. Hän oli mennyt luostariin kuolemanpelossa pyhälle Annalle tekemänsä lupauksen johdosta.

Munkin elämää pidettiin hengellisyyden korkeampana asteena ja uskottiin, että se jo sellaisenaan takaa pelastuksen. Luostarin uskonnollisuudella oli Lutherille kuitenkin odottamattomia seurauksia. Odotettua sielunrauhaa ei tullutkaan, sillä lahjomattoman omantunnon oli vaikea tarttua armoon täydellä luottamuksella. Hän joutui kokemaan hengellistä ahdistusta, joka oli musertaa hänet. Jumalan armosta kirkossa kyllä opetettiin, mutta se oli suuresti sidottu henkilökohtaiseen kilvoitukseen. Oli liian paljon pelon aiheita ja epävarmuustekijöitä. Hän näki Raamatussa kiivaan Jumalan. Evankeliumit sisälsivät uuden lain. 10 käskyn tilalla oli vuorisaarnan vielä suuremmat vaatimukset. Sehän kohdistui myös ajatusmaailmaan ja motiiveihin. Ehtoollisessa synnytti kauhua kaikkivaltiaan Jumalan todellinen läsnäolo. Rippi ei tuonut lohtua, sillä se oli aina epätäydellinen ja katumus oli riittämätön. Ankara askeesikaan ei vapauttanut lihan kiusauksista. Armovalintakysymys oli kauhistuttava. Häntä ahdisti ajatus, että Jumala oli valinnut hänet kadotettujen joukkoon. Hän koki olevansa lopulta aivan toivoton, ajoittain kuin helvetissä.

Vanhan munkin apu

Lutherille näytettiin kuitenkin valoakin. Sitä toi mm. tuo Erfurtin luostarin vanha munkki. Luther ja hänen ystävänsä ovat kirjoittaneet hänestä ja hänen avustaan muutamia kertoja. Tuo munkki teki Martin kanssa paljon sielunhoitotyötä, sillä tätä alkoi vallata epätavallinen synninhätä ja valtava ripitystarve. Luther ripittäytyi alituisesti ja sai siinä kyllä aina synninpäästön, mutta se ei tuonut rauhaa. Munkkivanhus varoitti Lutheria hullutuksista syntien tunnustamisessa. Hengellistä viisautta osoitti sekin, kun munkki selitti hänelle uskontunnustuksen kohtaa: ’Minä uskon syntien anteeksi antamisen’. Hän jatkoi: Se ei tarkoita, että yleensä uskotaan löytyvän syntien anteeksi antamusta, kuten Pietarille ja Daavidille. Senhän riivaajatkin uskovat, vaan tulee uskoa, että juuri minun syntini on anteeksi annettu.

     Psalmin 51 selityksessään Luther kuvaa mainiosti tilaansa: Paavi jättää sanan ja kiistelee täydellisestä ja epätäydellisestä eli puolikatumuksesta. Tämä oppi turmeli minut yliopistossa niin, että minä Jumalan armosta saatoin vain vaivoin kääntyä kuulemaan iloa. Sillä kun haluaa odottaa niin kauan, että on katunut kylliksi, niin ei koskaan pääse kuulemaan iloa. Näin koin luostarissa usein hyvin tuskallisesti. Minähän seurasin tätä oppia katumuksesta, mutta mitä enemmän kaduin, sitä suuremmaksi kasvoi tuska ja omantunnon vaiva. En voinut ottaa vastaan synninpäästöä enkä muuta lohdutusta, jota rippi-isät minulle antoivat. Minähän ajattelin näin: Kuka tietää, saanko uskoa tuota lohdutusta. Myöhemmin sattui joskus, kun valitin monin kyynelin opettajalleni näistä ahdistuksistani, joista olin todella paljon nuoruutenikin tähden kärsinyt, niin tämä sanoi minulle: Poikani, mitä sinä teet? Etkö tiedä, että Herra itse on käskenyt meidän toivoa? Tämä yksi sana: hän on käskenyt toivoa, vahvisti niin minua, että tiesin, että synninpäästöön tulee uskoa, jonka olin tosin jo aiemminkin kuullut, mutta typerät ajatukseni olivat olleet esteenä. En ajatellut, että minun pitäisi uskoa tuo sana, vaan kuuntelin niitä ikään kuin ne eivät koskisi minua.

Vanhan munkin apu oli kuitenkin tilapäistä. Epäilykset ja epätoivo palasivat ankarina vielä myöhemminkin. Luther itse tunnusti, ettei hän tuntenut evankeliumin valoa vielä silloinkaan, kun hänet Wittenbergissä vihittiin tohtoriksi. Tuo munkki oli kuitenkin antanut hetkellistä huojennusta, herättänyt toivoa ja osoittanut suuntaa, mistä apu löytyy.

Mitä vanhasta munkista tiedetään

Yleensä tunnemme tuon munkin kuvauksella: vanha, yksinkertainen ja köyhä. Köyhä hän toki oli, sillä kaikki munkit olivat köyhiä, erityisesti kerjäläismunkit, joihin augustinolaismunkit luetaan. Iäkäskin hän oli, sillä hän kuoli muutamia vuosia näiden tapahtumien jälkeen. Tuota yksinkertaisuutta täytyy kuitenkin vähän tarkistella, sillä Luther itse kuvaa häntä hienoksi ja oppineeksi mieheksi. Hän oli itse asiassa teologian tohtori ja Erfurtin luostarin teologisten opintojen ohjaaja. Kun Luther oli lahjakas ja jo edennyt pitkälle yliopisto-opinnoissaan, niin hänet ohjattiin luostarissa heti opintojen pariin munkkikunnan tulevien tarpeiden täyttäjäksi. Hänen opettajansa selvästikin tajusi, mikä Luther oli miehiään ja jakoi hänelle sitä, mitä sisällään kantoi. Hän opasti Lutheria myös parhaiden kirkkoisien kirjoitusten pariin, Hän esim. antoi yksityisesti Lutherin luettavaksi kopioimansa kirjan, joka sisälsi Athanasiuksen ja Areioksen väittelyn kolminaisuusopista. Luther kertoo ahmineensa sen riemulla. Munkkien peruslukemistoahan luostarissa olivat pyhimystarinat. Lisäksi tuo opettaja avasi näkemään, että Jan Hus oli tuomittu roviolle ilman perusteita. Se oli vaarallista puhetta, sillä Hus oli kirkon täysin kiroama. Tämä kertoo paljon tuosta munkistakin. Hän ei olisi voinut kantaa tällaisia itsenäisiä ajatuksia, ellei hän olisi uskonopin suhteen varma ja nojautunut vahvasti kirjoitettuun sanaan. Vain se tuo riittävää vahvuutta poiketa yhteisistä käsityksistä. Pidetään todennäköisenä, että hän oli myös Lutherin henkilökohtainen opastaja, joka jokaisella luostariin tulijalla eli noviisilla oli.

     Kun Luther jo varhain kiistassa Eckin kanssa puolusti Jan Husia, niin hän samalla ilmaisi tuon munkin nimenkin. Luther kutsui häntä nimellä Johann Greffenstein (n. 1445 - 1511). Tämä oli jo turvassa kirkon kostolta, sillä hän oli päässyt Herransa iloon. Tämän tiedon perusteella hänen henkilöllisyytensä on kuitenkin voitu selvittää. Teoksen Neue Deutsche Biographie’n mukaan tuosta munkista on käytetty useita eri sukunimiä. Yleisimmin hänet tunnetaan nimellä Johann von Palz. Hän oli siis Erfurtin luostarin teologinen opettaja ja myös yliopiston professori. Hänen kosketuksensa Lutheriin ei ollut pitkä, vain pari vuotta, ja sitten Palz muutti muihin tehtäviin, Mülheimin luostarin esimieheksi ja munkkikunnan tarkastajaksi. Kosketus tuolloinkin oli kyllä vielä mahdollinen. Von Palz oli itse asiassa laajalti tunnettu julistaja. Teoksissaan hän oli syventynyt Kristuksen kärsimystapahtumiin. Hän oli kyllä omaksunut myös katolisen kirkon vääristymiä, mm. hän toimi tarmokkaasti anesaarnaajana Pietarinkirkon rakentamisen hyväksi ja oli Marian saastattoman sikiämisen kannalla. Tällaistahan kristittyjen usko on usein ollut. Ei ole oltu täysin puhtaita uskossa eikä elämässä. Oikea uskon perusta kuitenkin tarvitaan, täysi turva Kristuksen ansioon. Tuo munkin yksinkertaisuus oli uskon yksinkertaisuutta pääasiassa, pelastuksen asiassa. Luther saattoikin todistaa opettajastaan, että hän oli ”epäilemättä todellinen kristitty, vaikkakin kirotun munkkikaavun alla”.

Seppo Leivo