Lähetystyö ja Laestadius

26.8.2017

Saarnoissaan Lars Levi koskettelee siellä täällä pakanalähetystä. Mitä hän ajatteli oman aikansa lähetystyöstä? Mistä Laestadius sai tiedon lähetystyöstä?

Luterilaisen lähetystyön alku

Luterilaisuuden piirissä lähetystyö lähti hitaasti liikkeelle. Luterilaisilla valtioilla ei juuri ollut alusmaita, joihin lähetystyö olisi voinut luontevasti kohdistua. Eräs poikkeuksista oli ruotsalaissuomalainen siirtokunta Amerikan Delawaressa 1600-luvulla, jolloin ruotsalaiset papit panivat vireille kristillisen lähetystyön paikallisten intiaaniheimojen parissa.

Lähetystyön liikkeellepanijoita ovat usein olleet herätysliikkeet. Luterilaisuuden piirissä lähetyksen edelläkävijöitä olivat pietistit ja varsinkin herrnhutilaiset. He lähtivät 1700-luvun alussa liikkeelle paitsi Euroopan valloitukseen, mutta myös kauemmas Amerikan alkuasukkaiden pariin, Aasiaan ja Afrikkaan. Lähetyssaarnaajien joukossa oli myös ruotsalaisia. Ruotsin alueella herrnhutilaislähettien työ kohdistui puolipakanallisiin saamelaisiin. 1800-luku oli lähetystyön suuri vuosisata. Virikettä ja intoa pohjoismaiden lähetystyöhön tuli erityisesti Englannin suurten lähetysjärjestöjen suunnalta. Englannin valtapiiriinhän kuului laajoja alueita Aasiassa ja Afrikassa. Lähetyksen ohjelmassa oli varsinaisen lähetyksen lisäksi raittius sekä Raamattujen ja hartauskirjallisuuden levittäminen. Ruotsiin perustettiin 1815 näihin tarkoituksiin Evankelinen seura. Sen äänenkannattaja oli Missionstidning (Lähetyslehti). Ruotsin lähetysseura perustettiin 1835. Perustajien joukossa oli englantilainen George Scott, josta Laestadius kirjoittaa myönteisessä hengessä lehdessään. Seuran toiminta oli alkuun lähetystyötä Ruotsin Lapissa, jonne seura perusti lähetyskouluja. Tähän toimintaan liittyivät sittemmin Laestadiuksenkin järjestämät lähetyskoulut. Ne olivat osin Lähetysseuran tukemia, vaikkakin pääosin seurakuntalaisten ylläpitämiä. Pakanamaille Ruotsin lähetysseura lähetti työntekijöitä lähinnä muiden lähetysjärjestöjen palvelukseen. Tämän yleisprotestanttisen lähetysseuran rinnalle perustettiin 1845 puhtaasti luterilainen Lundin lähetysseura, jonka johtoon kuuluivat mm. Huutavan Äänessäkin mainitut Wieselgren, Fjellstedt ja Thomander. Myös Per Brandell oli ollut mukana tässä laajassa liikehdinnässä lähetyksen, herätyksen ja hartauskirjallisuuden hyväksi. Tämä työ sai suuret mittasuhteet juuri ennen kuin Laestadiuksen oma herätystyö alkoi. Myös Suomessa lähetyskannatuksen tienraivaajat olivat suurelta osin herätysliikkeiden miehiä. Aluksi koottiin varoja ulkomaiden lähetysseuroille. Suomen lähetysseura perustettiin 1859. Ensimmäiset lähetit lähtivät Afrikkaan 1868 määränpäänään Ambomaa.

Tietoa lähetystyöstä

Laestadius koki läheiseksi tämän toiminnan ja oli kosketuksessa moniin siinä vaikuttaviin henkilöihin. Hän seurasi tiiviisti hengellistä lehdistöä ja sai tietoa tältä taholta. Ehkä merkittävin tiedottaja oli tunnetun herätyssaarnaajan Roseniuksen toimittama Missionstidning. Siinä kerrottiin lähetystyöstä ja sen tuloksista. Kaikesta näkee, että Laestadius vastaanotti uutiset lähetyskentiltä innostuneesti ja varauksettomasti.

Mustat pakanat nimikristittyjen yläpuolella

Laestadius puhuu paljon pakanoista. Yleensä hän kuitenkin puhuu seurakuntansa paatuneesta kansasta, ”kastetuista pakanoista”. Mutta paljon on mainintoja myös umpipakanoista tai mustista pakanoista, siis varsinaisista pakanoista. Heihin Laestadius suhtautuu usein arvostavastikin. Hän vertaa heitä seurakuntansa ”kastettuihin pakanoihin” ja antaa ymmärtää, että he palvelevat paremmin jumaliansa kuin kristityt.

Kun nyt katselemme niiden elämää, jotka on kasteessa sidottu Kristukseen ja jotka ovat luvanneet vaeltaa uudessa elämässä, niin näemme, että kastamattomat pakanat pitävät lupauksensa paremmin kuin nämä kastetut pakanat, jotka ovat antaneet kalleimmat lupaukset Jeesuksen alttarin edessä. Pakanat pelkäävät jumalansa vihaa, mutta nimikristityt eivät enää pelkää Jumalaa eivätkä perkelettä. Kastamattomat pakanat tulevat kaukaa palvelemaan jumalaansa, mutta nimikristityt halveksivat Herran huonetta. Kastamattomat pakanat osoittavat suurta hartautta palvellessaan jumalaansa, mutta kastetut pakanat nauravat Herran huoneessa. (Saarnat, s. 1758)

Sama tulos tulee, kun heidän elämäänsä verrataan omiin seurakuntalaisiinsa.

Mutta ovatko kastetut parempia kuin pakanat? Pakanamaissa kulkeneet ovat todistaneet, että monessa asiassa turkkilaiset ja pakanat ovat parempia kuin Euroopan ja Ruotsin nimikristityt. Pakanat eivät ole sellaisia juomareita eivätkä turkkilaiset sellaisia huorintekijöitä ja varkaita kuin täällä ollaan. Turkkilaiset ja pakanat eivät ole niin ylpeitä kuin suruttomat ovat täällä pohjan perillä. Mutta niillä onkin ankarampi esivalta ja ulkoinen järjestys on kaikin puolin parempaa. Näin ollen pakanat pääsevät kyllä tuomiopäivänä soimamaan nimikristittyjä ja sanomaan: ”Jos meille olisi saarnattu Jumalan sanaa niin paljon kuin teille, niin me olisimme aikoja sitten tehneet parannuksen säkkiin ja tuhkaan pukeutuneina.” (s.1981)

Pakanat kääntyvät helpommin kuin nimikristityt

Parasta pakanoissa oli Laestadiuksen mielestä se, miten alttiisti he ottivat vastaan parannuksen ja uskon saarnan ja millainen usko heillä sitten oli. Raamatullisina esimerkkeinä olivat kanaanilainen nainen ja sadanpäämies. Samaan joukkoon kuuluivat myös syntisestä elämästään tunnetut. He olivat valmiimpia ottamaan vastaan parannuksen kehotuksen kuin siivot nimikristityt.

Luulemme, että olemme parempia kuin mustat pakanat. Luulemme, että meillä on oikeus taivaan valtakunnassa parempaan sijaan ja parempaan ruokaan kuin turkkilaisilla ja pakanoilla. Kuulemme kuitenkin päivän evankeliumista, että monet tulevat idästä ja lännestä istumaan Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa taivaan valtakunnassa, kun taas valtakunnan lapset heitetään ulos pimeyteen. Pakanoilla on parempi usko, enemmän nöyryyttä ja syvempi synnintunto kuin tekopyhillä ja suukristityillä, jotka pitävät itseään Jumalan lapsina ulkoisen jumalanpalveluksensa tähden. (s.309)

Täysi pakana saattaa kääntyä oikeaan kristillisyyteen pikemmin kuin fariseukset, tekopyhät ja suukristityt. Pakanalla ei nimittäin ole ulkoista jumalanpalvelusta, eikä hän voi luottaa siihen, että hän olisi jo kristitty. Pakanoilla ei ole kuollutta uskoa, joka on kuin silkkihuivi aivojen ympärillä ja pumpuli sydämen ympärillä. Pakanoilla on rinnan päällä ainoastaan jäniksen nahka, joka lämmittää heidän sydäntään. Se on luonnollinen siveys, jota he pitävät autuuden perusteena. Kun nyt pakanat saavat kuulla jotakin Vapahtajan jumalallisesta voimasta, he vakuuttuvat pian siitä, että heidän aiemmin palvelemansa jumalat eivät ole muita kuin kiviesineitä. Ja kun pakanat saavat kuulla jotakin armonjärjestyksestä, he vakuuttuvat siitä, että heidän siveytensä ei kelpaa Jumalalle. He tulevat siis pian tuntemaan kurjuutensa ja mahdottomuutensa, mistä seuraavat myös synnintunto ja sydämen katumus. - - - Nämä esimerkit todistavat, että pakanat kääntyvät pikemmin oikeaan kristillisyyteen kuin fariseukset tai tekopyhät ja suukristityt, joilla on ulkoinen jumalanpalvelus ja kuollut usko, minkä vuoksi he luulevat olevansa kristittyjä jo ennen kääntymistä ja uudestisyntymistä. (s.310)

Usein toistuu Vapahtajan sana, että jos pakanoiden keskuudessa olisi tehty sellaisia ihmeitä ja saarnattu niin paljon katumuksesta ja parannuksesta, niin he olisivat jo aikaa tehneet parannuksen säkissä ja tuhkassa. Siksi he nousevat tuomiopäivänä tuomitsemaan nimikristittyjä, joille sana on ollut tarjolla, mutta eivät ole ottaneet sitä vastaan.

 

Pakanalähetyksen satoa

Saarnoissaan Laestadius kertoo lähetystyön tuloksista, miten täyssydämisesti he tekevät parannusta ja ottavat evankeliumin vastaan.

Nyt kuuluu sellaista, että täyspakanatkin kääntyvät ja heistä tulee kristittyjä, jotka kuolevat ilolla uskonsa tähden. - - Pakanoita kääntyy kristillisyyteen, ja he ovat hyvin hartaita, itkevät ja katuvat entistä hulluuttaan, tyhmyyttään ja sokeuttaan.

Olemme kuulleet, kuinka suuressa hartaudessa ne ihmiset ovat, jotka nykyään kääntyvät täydestä pakanuudesta kristillisyyteen, kuinka suuresti iloiten he ottavat vastaan jumalansanaa ja kuinka hartaasti he kiittävät Jumalaa siitä suuresta armosta, että he ovat tulleet tuntemaan autuutta. Ne ihmiset saattavat meidät häpeään, vaikka asuvat niin kaukana, että emme tule koskaan näkemään heitä. He ovat kuitenkin meille esimerkkinä siitä, kuinka pakanat kääntyvät kristillisyyteen pikemmin kuin ne, joille on saarnattu evankeliumia monta sataa vuotta. (s.310)

Parasta peltomaata on nyt mustien pakanoiden maassa, missä ennen ei ollut peltoa ollenkaan. Näyttääkin siltä, kuin siementen Herra olisi päättänyt kylvää maahan, missä peltoa ei ole viljelty aiemmin ollenkaan. Muualla Herran pelto on hedelmätöntä peltomiesten laiskuuden ja huolimattomuuden vuoksi. (s.337)

Mikä saa lähtemään lähetystyöhön

Laestadius näkee, että siihen tarvitaan epäitsekästä ja itsensä uhraavaa rakkautta, sitä joka oli Kristuksella. Siitä hän kertoo puhuttelevalla tavalla.

Vapahtaja kuvaa uskon hedelmää, mikä ilmenee sellaisena rakkautena, joka uhrautuu niin kristittyjen kuin suruttomienkin puolesta, sillä Kristus on uhrautunut ei ainoastaan uskovien vaan myös syntisten puolesta. Se että kristityt halaavat toisiaan on kyllä sinällään palavan rakkauden merkki, mutta siinä on mukana myös itserakkautta, mikä tavoittelee siitä mielihyvää itselleen. …. Jos kristittyjen pitäisi jättää autuaallinen kanssakäyminen muiden kristittyjen kanssa ja lähteä kauas pakanoiden maahan, jossa yksikään kristitty ei puhuttelisi heitä eivätkä he saisi kuulla mitään toisista kristityistä, niin heille tulisi ikävä. Näin kävisi erityisesti sellaisissa paikoissa, missä kukaan ei pitäisi heitä kristittynä, vaan väärinä profeettoina ja villihenkinä. Siinä todella joutuisi koetukselle se rakkaus, joka vaatii ihmistä uhrautumaan ja antamaan elämänsä syntisten puolesta ja kärsimään puutetta niiden tähden, jotka vihaavat häntä. Tällaisen rakkauden on Jumalan Poika teille osoittanut. Hän on jättänyt Jumalan ja pyhien enkelien seuran. Hän on tullut rosvojen ja murhaajien luokse. Hän on uhrannut itsensä niiden puolesta, jotka vihasivat ja vainosivat häntä. Sellaista rakkautta, joka uhrautuu pakanoiden puolesta, hän vaatii kristityiltä. Mutta tällaista uhrautuvaa rakkautta ei vielä löydy monessa paikassa. (s.1060)

Vapahtaja olisi kyllä voinut iloita taivaassa Isänsä luona, mutta hän jätti taivaan ilon ja autuuden ja otti kantaakseen ristin täällä maan päällä. Niin tekivät myös Jeesuksen opetuslapset, jotka jättivät sen ilon, joka oli kristittyjen kanssakäymisessä Jerusalemissa, ja he menivät kauas pakanamaahan, missä ei ollut yhtään kristittyä. Sitä ei nyt moni tekisi, vaikka hänellä olisi kristityn usko. (s.2007)

Yhteenveto

Tilanne oli silloin ja on edelleen se, että lähetystyö on vielä kesken. Kerran Laestadius arvioi, että vasta kolmannes pakanoista on kääntynyt. Hän totesi jo silloin, että lähetystyötä vastustetaan. Meidän aikanammehan on koko lähetystyön oikeutus pantu vahvasti kyseenalaiseksi. Kehitysyhteistyö toki hyväksytään, mutta evankeliumin levittämistä ei enää oikein ymmärretä.

Lyhyesti sanottuna Laestadiuksen suhde lähetystyöhön oli lämmin ja hän näki sen tulokset ihanteellisessa valossa ja käsitti, että se kuuluu seurakunnan tehtäviin. Sellaiseen työhön ajaa vain itsensä unohtava rakkaus.

Seppo Leivo