Suomen ev.lut. kirkon ehtoolliskaavasta

Kirkkomme nykyinen ehtoollisjärjestys on ollut keskustelun kohde. Pääosin arvostelu näyttää syntyneen siitä, mitä mielikuvia ja tavoitteita uudessa kaavassa nähdään. Mitä itse jumalanpalveluksessa kuultavaan liturgiaan tulee, niin kysymykseksi on jäänyt ensisijaisesti ehtoollisrukous. Pohdintaa on ehtoollisrukous aiheuttanut siksikin, että Luther karsi sen pois jumalanpalvelusjärjestyksestään, vaikka se oli kuulunut jumalanpalvelukseen aivan alusta alkaen. Toisaalta on nimessä uhrivirsi ja sen sijoituksessa nähty katolista uhrioppia.

Evankeliumit ja 1. Korinttolaiskirje kertovat, miten ehtoollinen asetettiin.  Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen (Matt. 26:26). Toisessa kohtaa sanotaan, että Jeesus kiitti ja mursi. Tämä siunaaminen ja kiittäminen on vanhin ehtoollisrukous. Tämän tarkemmin ei rukouksesta kerrota pitkään aikaan. Varhaisin tarkempi kuvaus ehtoollisrukouksesta on noin vuodelta 150 Justinus Marttyyrin teoksessa (Apologia I:65-66):

Kokouksen johtajalle tuodaan leipää ja malja viiniä – – Hän ottaa nämä vastaan, uhraa kaiken Isälle ylistystä ja kunniaa Pojan ja Pyhän Hengen nimen kautta ja lausuu Jumalalle huomattavan pitkän kiitosrukouksen siitä, että meidät on katsottu arvollisiksi ottamaan vastaan nämä lahjat hänen käsistään. Kun hän on lopettanut rukoukset ja kiitoksen, läsnäolevat ihmiset ilmaisevat suostumuksensa lausumalla aamen.

Otteesta näkyy, että rukouksen pääsisältö oli kiitos. Siksi ehtoollista kutsuttiin jo varhain eukaristiaksi eli kiitokseksi. Hyvin varhain ehtoollisrukoukseen lisättiin pelastustapahtumien muistaminen. Jeesushan käski nauttia ehtoollista hänen muistokseen. Paavali taas kirjoittaa: Niin usein kuin te tätä syötte – – te julistatte Herran kuolemaa (1. Kor. 11:26). Ehtoollisrukouksesta muodostui jumalanpalveluksen päärukous. Se oli kauan vapaamuotoinen, mutta sen sisältö oli vakiintunut.

Messu-uhri ja uskonpuhdistus

Keskiajalla Rooman kirkossa alkoi kehitys, jossa ehtoollisesta tuli lopulta messupapin suorittama messu-uhri, missä pappi uhraa Kristuksen Jumalalle syntien sovitukseksi. Luther piti tätä ehtoollisen pahimpana väärinkäytöksenä. Kristushan on antanut itsensä kertakaikkisena uhrina. Ehtoollisliturgia oli kehittynyt hyvin laajaksi, ja uhriajatus tuli siinä usein räikeänä esiin. Alkuperäinen kiitos ja pelastustekojen muistelu väistyi uhraamisajatuksen tieltä. Lutherista koko ehtoollisrukous maistui messu-uhrilta. Hän katsoi, että sitä ei voi uudistaa niin, ettei se muistuttaisi uhriajatuksesta. Niin syvälle se oli juurtunut ihmisten mieleen. Siksi hän katsoi parhaaksi supistaa ehtoollisliturgia lähes asetussanoihin ja sakramentin jakoon. Muuten Luther oli varsin pidättyväinen muuttamaan jumalanpalvelusta. Kansankielisen saarnan ja virsilaulun asemaa tosin parannettiin. Lutherin ehtoollisliturgiaratkaisu siirtyi yleensä muiden luterilaisten kirkkojen ehtoollisliturgioihin.

Suomen kirkon ehtoolliskaava

Aivan näin suppea ei kuitenkaan Suomen kirkon ehtoollisosuus ole ollut. Vuoden 1968 kaava on periaatteessa saman sisältöinen kuin nykyinenkin. Varsinainen ehtoollisrukous oli kuitenkin lyhyt. Vuoden 2000 jumalanpalvelusuudistus on osa useissa kirkoissa esiintynyttä liturgiauudistusta. Yksi tavoite oli käyttää soveltuvin kohdin vanhan jakautumattoman kirkon jumalanpalvelusmuotoja. Tässä yhteydessä ehtoollisrukousta laajennettiin. Kaavassa sille on kuusi eri vaihtoehtoa.

On väitetty, että uuteen jumalanpalveluskaavaan on otettu aineksia katolisesta kirkosta ja että kaava sisältäisi uhrioppia. Uhri-sana sinänsä kuuluu raamatulliseen ja luterilaiseen uskoon. Se puhuu kiitosuhrista ja toisaalta meitä kehotetaan antamaan itsemme Jumalalle otolliseksi uhriksi. Messu-uhri on aivan muuta, eikä sitä pidä sekoittaa näihin. Arvostelu on keskittynyt ehtoollisrukous 3:een, jossa sanotaan: Lähetä Pyhä Henkesi ja siunaa nämä lahjat, leipä ja viini, joiden kautta tulemme osallisiksi Kristuksen ruumiista ja verestä. On haluttu nähdä, että tässä olisi kysymys lahjasta, jonka ihminen tuo Jumalalle, ja ajateltiin edustavan katolista uhriajatusta. Rukouksen ilmaus on kuitenkin selvästi noudettu varhaiskirkon liturgiasta. Se ilmenee edellä esitetyssä Justinus Marttyyrin kuvauksessa: kiitosrukous siitä, että meidät on katsottu arvollisiksi ottamaan vastaan nämä lahjat hänen käsistään. Sama ilmaus esiintyy eräissä muissakin varhaisissa ehtoollisrukouksissa. Jumalanpalveluskaavaa selittävä Jumalanpalvelusopas sanoo: ”Ehtoollisessa Kristus antaa itsensä ja kaikki lahjansa – – tekee seurakuntalaiset osalliseksi uhristaan ja sen hedelmistä – – Seurakunta pyytää itselleen ehtoollisen hengellisiä lahjoja.”

Rukouksen lopulla vielä kehotetaan ottamaan vastaan ehtoollisen lahja uskossa. Tämä kaikki vahvistaa, että lahja on leipä ja viini, Kristuksen ruumis ja veri, lahjan vastaanottajana on ehtoollisvieras ja lahjan antaja on Jumala, jota kiitetään. Sana ’lahja’ selittyy alkuaikojen käytännöllä, jolloin seurakuntalaiset toivat alttaripöydälle lahjanaan leipää, viiniä jne. Niistä osa siunattiin ehtoollisaineiksi ja loput jaettiin tarvitseville. Siitä on sittemmin tullut kolehti. Ehtoollisrukouksen lahja-sanalla ei ole siis mitään tekemistä katolisen messu-uhriopin kanssa, vaan se on lainattu varhaiskirkon ehtoollisrukouksesta.

Kun uhrivirsi eli kolehtivirsi kuuluu jumalanpalveluksen ehtoollisosuuteen, niin se on johtanut jotkut ajattelemaan katolista vaikutusta. Uhri on tässä kuitenkin ajateltava samassa merkityksessä kuin uhrilipas rukoushuoneen ruokapöydässä. Se on lahja seurakunnan käyttöön, ei syntien lunastukseksi. Käytäntö ja sen sijainti jumalanpalveluksessa on peräisin lähinnä varhaiskirkosta.

Sanamuotoja ja niiden takana mahdollisesti olevia tai kuviteltuja tarkoituksia voi mietiskellä, mutta siitä ei ehtoollisen nauttijalle ole mitään hyötyä. Ratkaisevia ovat asetussanat. Laestadius ilmaisee palmusunnuntain saarnassa nro 92 raittiisti: ”Joka uskoo niin kuin sanat kuuluvat eikä epäile eikä anna minkään häiritä itseään, syö oikein Vapahtajan lihaa ja juo oikein hänen vertaan.”