Esikoiset kirkon jäseninä / Västlaestadianer som kyrkans medlemmar

18.6.2016

Esikoislestadiolaiset ovat alusta asti olleet Suomessa Evankelisluterilaisen kirkon jäseniä. Tämä pohjautuu heräyksen alkuaikoina tehtyihin linjauksiin, joita ei ole myöhemminkään haluttu muuttaa. Vuonna 1895 olivat saarnaajat Raattamaa-vanhimman kanssa Lannavaarassa kokouksia pitämässä. Siellä tehtiin kauaskantoinen päätös: ”Me haluamme aina pysyä kirkon helmassa, niin kauan kuin saamme siinä olla ja meille sanaa ja sakramentit jaetaan”. Tämä päätös on tarkoitettu myöskin tuleville polville.

Esikoislestadiolainen herätysliike Suomessa on myös alusta lähtien perustanut tarkoituksensa ja toiminta-ajatuksensa Raamatun ja Lutherin opin pohjalle. Tämä mainitaan jo yhdistyksen säännöissä.  Kuitenkin sääntöjä tärkeämpää on, että kristillisyyden julistus aina saisi perustua juuri tälle horjumattomalle pohjalle.

Kirkon ja herätysliikkeemme välit ovat aina olleet kohtalaisen toimivat, vaikkakin jännitteitä on myös ollut. Laestadius, joka oli Ruotsin kirkon pappi, arvosteli ajoittain voimakkaasti kirkossa ilmeneviä vääristymiä. Samoin ovat tehneet myöhemmät sukupolvet. Kun on nähty epäkohtia, niihin on puututtu. Tämä onkin herätysliikkeen luonteen mukaista. Näin ovat toimineet myös muut kirkon herätysliikkeet. Kritiikistä huolimatta olemme aina halunneet ja saaneet sakramentit Jumalan sanan mukaisena kirkolta. Olemme käyneet kirkossa ja voineet yhtyä rukouksiin, virsiin ja kiitokseen, luettuun Jumalan sanaan ja usein saarnattuunkin. Lapsemme on kastettu kirkon yhteyteen siitä huolimatta, että kasteen sisällöstä on ollut esillä eri näkemyksiä. Olemme saaneet tilaisuuksia julistaa Jumalan sanaa myös kirkoissa. Yhteistyö on aika ajoin vaatinut neuvonpitoa ja tiettyä joustamista puolin ja toisin. Kirkko on tarvinnut meitä ja me kirkkoa.

Onko niin, että Suomen kirkko on juuri nyt ajautunut liian kauas oikealta perustalta? Onko tilanne tässä suhteessa ratkaisevasti erilainen verrattuna edesmenneitten vanhinten aikaan, jolloin päätettiin pysyä kirkon sisällä sen puutteista huolimatta? Kaikkina aikoina näkemykset ovat vaihdelleet. Jotkut näkivät kirkon niin ”kuolleena” jo 1800-luvun lopulla, että sen kanssa ei pidä olla tekemisissä. Kritiikin kohteet ovat vaihdelleet. Kirkon toiminnassa nähdyt puutteet liittyvät eri asioihin nyt kuin joskus ennen. Naispappeuden hyväksyminen viime vuosikymmeninä pohjoismaisissa kirkoissa on vaikea asia.  Ehtoolliskaava-asia oli tavallaan vain keino löytää kirkosta arvosteltavaa. Olemme näistä kipuiluista selvinneet eteenpäin sopimalla seurakuntien kanssa ehtoollismessujen järjestelyistä. Suhtautuminen homoliittoihin on myös tunteita herättävä ja vaikea asia. Toistaiseksi Suomen kirkko hyväksyy vain yhden miehen ja yhden naisen välisen avioliiton, aivan niin kuin mekin. Ekumeenisia keskusteluja on ollut kirkkojen ja kirkkokuntien välillä pienemmässä tai suuremmassa määrin aina siitä lähtien, kun lännen ja idän kirkot erosivat toista tuhatta vuotta sitten. Pyrkimys yhteyteen eli ekumenia sinänsä ei voi olla väärä pyrkimys, onhan se Jeesuksen toivomus, ”että te yhtä olisitte”.

Onko kirkko mennyt luopumuksessaan liian pitkälle, riippuu painotuksista ja perspektiivistä, josta asioita arvioidaan.  Tällä hetkellä on ajankohtaisia asioita, joita meidän tulee moittia kirkossa. Samalla puolustamme Jumalan sanaan perustuvaa kirkon tunnustusta. Turvallista kuitenkin on, että edelleen saamme olla kirkon helmassa Lannavaaran päätöksen mukaisesti.

Kirkon tunnustus

Kirkon oppi ja tunnustus perustuu Raamattuun ja luterilaisen kirkon Tunnustuskirjoihin. Meillä on sama uskontunnustus. Kysymys on aina siitä, miten hyvin perustasta pidetään kiinni. Suomen kirkosta ei voi sanoa mitään tuomiota yleistämällä, koska on piispoja ja pappeja, jotka pitävät kiinni sanasta ja niitä, jotka eivät pidä. On jatkuva taistelutilanne. Kirkon virallinen tunnustus on kuitenkin ratkaiseva, koska siihen voi vedota ja sen puolesta voi taistella. Usein kuulee sanottavan, että kirkon oppi ei enää ole oikea. Oikeaoppisuus ei ole aivan yksinkertainen kysymys. Niin kauan kuin seurakunnan muodostavat raadolliset syntiset, vaikkakin armosta osalliset ihmiset, erheet ovat mahdollisia. Sama koskee meitäkin. Ratkaisevaa on, rakennetaanko oikealle perustukselle Sanan ja Hengen johdatuksessa.

Esikoisten tehtävä kirkossa

Me esikoislestadiolaiset haluamme olla valona ja suolana maailmassa. Haluamme toimia kirkon sisällä ja puolustaa omalta osaltamme oikealla perustalla olevaa kirkon ydintä eli sen oppia ja tunnustusta. Tätä Jeesuksen antamaa tehtävää voimme toteuttaa kirkon jäseninä, luottamushenkilöinä ja tukemalla Raamatun pohjalla olevia kirkon työntekijöitä. Tässä tehtävässä voimme myös toimia yhteistyössä muiden saman tunnustuksen varassa toimivien herätysliikkeiden kanssa. Jokainen kristitty on ylösnousseen Kristuksen todistaja.


Västlaestadianer som kyrkans medlemmar

De finska västlaestadianerna har under hela sin existens varit medlemmar i den evangelisk-lutherska kyrkan. Detta grundar sig på de beslut som fattas i början av väckelsen och som man under senare tid inte velat ändra på. 1895 var predikanterna tillsammans med den äldste, Raattamaa i Lannavaara för att hålla samlingar. Där fattades ett långsiktigt beslut. ”Vi vill stanna i kyrkans sköte, så länge som vi får stanna där och så länge vi får ta emot ordet och sakramenten”. Detta beslut är även menat för kommande generationer.

Den finska västlaestadianska väckelserörelsen har sedan begynnelsen, grundat dess syfte och verksamhet på Bibeln samt Luthers lära. Detta nämns även i föreningens regler. Det är dock viktigare än alla regler att kristendomens förkunnelse alltid grundar sig på denna orubbliga grund.

Förhållandet mellan kyrkan och vår väckelserörelse har alltid varit ganska bra, även om det funnits spänningar. Laestadius, som var en präst inom den svenska kyrkan, kritiserade då och då kraftigt de feltolkningar som uppstod i kyrkan. På samma sätt har de kommande generationerna gjort. Då man sett fel och brister så har man tagit upp dessa helt i linje med väckelserörelsens karaktär. På samma sätt har även de andra kyrkans väckelserörelser gjort. Trots all kritik så har vi alltid velat och fått ta emot sakramenten enligt Guds ord i våra kyrkor. Vi har gått i kyrkan och kunna ta del av bön, psalmsång, tacksägelse, de upplästa Guds ord samt ofta av vad som predikats. Våra barn är i dopet upptagna till kyrkans gemenskap trots att det förekommit en del tvister kring dopet och dess innehåll. Vi har även haft möjlighet att förkunna Guds ord i kyrkan. Samarbetet har ibland krävt överläggningar och en viss flexibilitet från bägge parter. Kyrkan har behövt oss och vi har behövt kyrkan.

Är det så, att Finska kyrkan nu har glidit för lång ifrån den rätta grunden? Är situationen så radikalt annorlunda i detta avseende jämfört med hur det var då under tidigare hädangågna äldstes tid, då man beslöt att stanna kvar inom kyrkan trots dess brister? Under alla tider så har åsikterna varierat. Vissa såg kyrkan så pass ”död”, redan i slutet av 1800-talet, att man inte borde ha med den att göra. Olika saker har kritiserats. Sedda brister i kyrkans verksamhet hänför sig nu till andra saker än tidigare. Godkännandet av kvinnopräster under tidigare årtionden i de nordiska kyrkorna är en svår sak. Nattvardsordningen är egentligen bara en ursäkt för att kunna kritisera kyrkan. Vi har dock kunnat gå vidare genom att kunna komma överens med församlingarna om nattvardsmässans ordning. Inställningen till vigsel av homosexuella är också en svår sak och något som väcker känslor. Tills vidare så godtar Finska kyrkan dock endast vigsel mellan en man och en kvinna, precis som vi. Diskussioner kring ekumeni har alltid i viss utsträckning funnits mellan kyrkor och samfund sedan de västra och de östra kyrkorna separerade för över 1000 år sedan. Strävan till samvaro alltså ekumeni som sådan kan väl ändå inte vara fel strävan, det är trots allt Jesu önskan, att ni skulle vara ett.

Huruvida kyrkan gått för långt i sitt avfall, beror på olika bedömningar och genom vilket perspektiv man ser på olika saker. Just nu finns det aktuella saker som vi bör kritisera i kyrkan. Samtidigt försvarar vi kyrkans bekännelse som grundar sig på Guds ord. Det är dock tryggt att vi fortfarande får vara i kyrkans sköte, enligt det beslut som fattades i Lannanvaara

Kyrkans bekännelse

Kyrkans lära och bekännelse bygger på Bibeln och på den lutherska kyrkans bekännelseböcker. Vi har samma trosbekännelse. Det är alltid frågan om hur bra man håller fast vid grunden. Man kan inte säga något generellt om den Finska kyrkan, då det finns biskopar och präster som håller fast vid ordet och de som inte håller fast. Det är en ständig kamp. Kyrkans officiella bekännelse är dock avgörande, då man kan hänvisa till den och för den kan man kämpa. Ofta hör man, att kyrkans lära inte längre är den rätta. Frågan om den rätta lärdomen är inte helt lätt. Så länge som församlingen omfattas av fattiga syndare, dock människor delaktiga av nåden, finns det utrymme för felaktighet. Detsamma gäller även oss. Det avgörande är dock huruvida man bygger på den rätta grunden i ledning av Ordet och Anden.

De västlaestadianskas uppgift i kyrkan

Vi västlaestadianer, vi vill vara ljus och salt i världen. Vi vill verka inom kyrkan och från egen sida, försvara kyrkans kärna som står på den rätta grunden med andra ord dess lära och bekännelse. Denna befallning som Jesus gett oss kan vi utföra som kyrkans medlemmar, förtroendevalda ch genom att stödja kyrkans arbetare som vill verka enligt skriften. Vi kan också verka tillsammans med andra väckelserörelser som delar denna bekännelse. Varje kristen är ett vittne om den uppstånde Kristus.