Seurakuntaopista / Om församlingsläran

Uskontunnustuksessa me tunnustamme: minä uskon pyhän yhteisen seurakunnan. Sen sisältöä Luther selittää näin: ”Minä uskon, että täällä maan päällä, niin pitkälle kuin se ulottuu, ei ole enempää kuin yksi, pyhä, yhteinen, kristillinen kirkko, joka ei ole mitään muuta kuin pyhien, hurskaiden, uskovien ihmisten yhteisö.” ja toisaalla: ”Tämä yhteisö eli joukko tarkoittaa kaikkia niitä, jotka elävät oikeassa uskossa, toivossa ja rakkaudessa; siis kristikunnan olemus, elämä ja luonto ei ole ruumiillinen yhteisö vaan sydänten yhteisö yhdessä uskossa, kuten Paavali sanoo Ef. 4: ’yksi kaste, yksi usko, yksi Herra.” – – ”Kirkko on ollut aina, vieläpä kirkon syvimmänkin rappion aikana. Vaikkapa vielä hurmahenget tai paavi olisivat vallassa, kun vain Jumalan sana on läsnä.” Jeesus myös lupasi, että ”minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” Jeesus kuvaa omaa laumaansa lampaina, jotka kuulevat hänen äänensä sekä toisaalta oksina, jotka pysyvät hänessä, Kristuksessa. On kysymys henkilökohtaisesta sydämen uskosta. Tätä kautta syntyy kristittyjen keskinäinen yhteys.

Seurakunta on katekismuksen mukaan se, mihin Pyhä Henki meitä kutsuu ja kokoaa ja missä hän meitä pyhittää, varjelee oikeassa uskossa ja joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi.

Seurakunta tunnetaan merkeistään. Oppi-isämme sanoo: ”Tärkein tuntomerkki on että Jumalan pyhää sanaa julistetaan. Sitten seuraavat kaste, ehtoollinen, avaimet, että kutsutaan seurakunnan johtajia julistamaan Sanaa ja hoitamaan sakramentteja, että julkisesti rukoillaan ja ylistetään Jumalaa ja viimeiseksi ’pyhä risti’ eli se kärsimys, joka tulee Jeesuksen seuraajien osaksi.” – ”Merkki on aivan oikein välttämätön, ja se meillä onkin, nimittäin kaste, leipä ja ennen kaikkea evankeliumi. Nämä ovat kristityn kolme vertauskuvaa, merkkiä tai tuntomerkkiä. Missä näet kasteen, leivän ja evankeliumin olevan läsnä – riippumatta siitä, missä se on ja ketkä henkilöt ovat siinä mukana – sinun ei pidä epäillä, että siinä on kirkko. Näissä kolmessa merkissä Kristus tahtoo olla yhtä meidän kanssamme, niin kuin sanotaan Ef. 4:5:ssä: yksi usko, yksi kaste, yksi Herra. Missä sitä vastoin näet, ettei evankeliumia ole, epäilemättä siellä ei ole kirkkoakaan, vaikka siellä kastetaan ja nautitaan alttarin sakramenttia. – – Evankeliumi on nimittäin ennen sekä leipää että kastetta, kirkon ainoa ja varmin ja tärkein tuntomerkki. Yksin evankeliumilla siitetään, muovataan, ravitaan, kasvatetaan, opetetaan, valvotaan, varustetaan, koristetaan, vahvistetaan, aseistetaan ja pidetään yllä. Lyhyesti: koko kirkon elämä ja olemus on Jumalan sanassa.”

Seurakunta on kuitenkin salattu. Jeesus jo sanoi fariseuksille: ‘Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla, eikä voida sanoa: ‘katso täällä se on’ tahi ‘tuolla’, sillä katso, Jumalan valtakunta on teidän keskellänne. Luuk. 17:20-21. Luther ilmaisee sen näin. ”Tämä kohta: ’Minä uskon pyhän seurakunnan’, on yhtä paljon uskonkappale kuin kaikki muutkin. Siitä syystä luonnollinen järki ei voi nähdä sitä, vaikka se panee nenälleen kaikki silmälasinsa. Perkele voi peittää sen loukkauksilla, pahennuksilla ja hajaannuksilla, niin että voisit loukkaantua siihen. Jumala voi myös peittää sen eripuraisuuteen ja heikkouteen, niin että sinusta tulee hullu ja langetat siitä vääriä tuomioita. Kristikuntaa ei pidä tunnistaa silmällä vaan uskolla, ja usko on tekemisissä sellaisen kanssa, mitä ei voida nähdä. (Hepr. 11:1)” Vain Jumala voi lausua oikean tuomion.

Miten näistä ajateltiin tämän heräyksen alussa? Silloin seurattiin Raamatun ja Lutherin linjaa. Laestadius katsoi, että missä on heräystä, uutta syntymää ja uutta elämää, siellä on elävää kristillisyyttä. Siksi hän puolusti muitakin heräyksiä. Raattamaa taas kirjoitti usein toivovansa, että heräykset yhdistyisivät ja että kun vakoissa on yhdenkaltainen hapatus, niin sotkekoon leipojat yhdeksi taikinaksi. Hän varoittaa tuomitsemasta muita heränneitä vaan suhtautumaan heihin rakkaudella, ”kun hekin ovat Jeesuksen opetuslapsia”.

Om församlingsläran

I trosbekännelsen bekänner vi: ”Jag tror på en helig, allmännelig kyrka. Luther förklarar dess innehåll så här: ”Jag tror, att här på jorden, hur långt den än sträcker sig, finns inte mer än en helig, allmännelig, kristlig kyrka, som inte är något annat än de heligas, frommas, troende människors gemenskap.” Och på ett annat ställe: ”Denna gemenskap eller hop omfattar alla de, som lever i en rätt tro, hopp och kärlek; alltså kristendomens väsen, liv och natur är inte en kroppslig gemenskap utan hjärtans gemenskap i en gemensam tro, liksom Paulus säger i Ef. 4: ett dop, en tro, en Herre.’” – – ”Kyrkan har alltid funnits, även under kyrkans djupaste förfall. Även om villoandar eller påven skulle vara i makt, bara Guds ord är närvarande.” Jesus lovade också, att ”jag är med eder alla dagar intill tidens ände”. Jesus beskriver sin hop som får, som hör hans röst, och å andra sidan som grenar, som förblir i honom, Kristus. Det är fråga om en personlig hjärtats tro. Därigenom uppstår och förblir gemenskapen emellan de kristna.

Enligt katekesen så är församlingen den, dit den Helige Ande kallar och samlar oss och var Han helgar oss, bevarar oss i den rätta tron och varje dag förlåter mig och varje troende alla våra synder obegränsat.

Församlingen igenkännes av sina tecken. Vår lärofader säger: ”Det viktigaste kännetecknet är att Guds heliga ord förkunnas. Därefter följer dopet, nattvarden, nycklarna, så att man inbjuder församlingens ledare att förkunna Ordet och att ta hand om sakramenten, att man ber offentligt och prisar Gud, och sist ’det heliga korset’, dvs. lidandet som blir Jesu efterföljares del.” – ”Tecknet är nödvändigt, och vi har ju det, nämligen dopet, brödet och framför allt evangeliet. Dessa är en kristens tre symboler, tecken eller kännetecken. Var du ser dopet, brödet och evangeliet närvarande – oansett, var det finns och vilka personer som är där med – skall du inte tvivla om, att kyrkan finns där. I dessa tre tecken vill Kristus vara en med oss, så som det står i Ef. 4:5: en tro, ett dop, en Herre. Där du däremot ser, att evangeliet inte finns, otvivelaktigt så finns där inte heller kyrkan, även om man där döper och avnjuter altarets sakrament. – – Evangeliet är nämligen framför både bröd och dop, kyrkans enda, säkraste och viktigaste kännetecken. Enbart genom evangeliet befruktas, formas, närs, uppfostras, lärs, vakas, rustas, dekoreras, förstärks beväpnas och uppehålls. Kortfattat: hela kyrkas liv och väsen står i Guds ord.”

Församlingen är dock dold. Redan Jesus sade åt fariséerna: ’Guds rike kommer icke på sådant sätt att det kan förnimmas med ögonen, ej heller skall man kunna säga: ’Se här är det’, eller: ’Där är det.’ Ty se, Guds rike är invärtes i eder (Lukas 17:20-21). Luther uttrycker detta så här: ”Detta ställe: ’Jag tror den heliga kyrkan’ är likaväl ett tronsstycke som alla andra. Av den orsaken kan det naturliga förnuftet inte se den, även om den skulle sätta alla sina glasögon på näsan. Djävulen kan täcka den med förolämpningar, förargelser och spridningar, så att du kunde förarga dig med den. Gud kan också täcka den med tvist och svaghet, så att du blir galen och fäller falska dom. Kristenheten skall inte igenkännas med ögat utan med tron, och tron har något att göra med sådant, som man inte kan se (Hebr. 11:1).” Enbart Gud kan säga en riktig dom.

Vad tänkte man om detta i början av denna väckelse? Då följde man Bibels och Luthers linje. Laestadius ansåg, att var det finns väckelse, där finns det levande kristendom. Därför försvarade han även andra väckelser, medan Raattamaa skrev ofta därom hur han hoppades att alla väckelser skulle förenas, och då det finns en likadan surdeg i alla fat, bagarna skall blanda den till en deg. Han varnar för att döma andra väckta men istället att inställa sig med kärlek mot dem, ”eftersom de är också Jesu lärjungar”.