Antakaa toisillenne anteeksi

Jeesus vertaa 23. sunnuntain helluntaista evankeliumitekstissä (Matt. 18:23–35) taivasten valtakuntaa kuninkaaseen, joka vaatii palvelijoiltaan tilitykset. Tutussa vertauksessa kymmenentuhannen leiviskän velan kuninkaalta anteeksi saanut palvelija kuristaa työtoveriaan kurkusta ja vaatii tätä maksamaa selvästi pienemmän velan. Vaikka kanssapalvelija anoo maahan heittäytyen kärsivällisyyttä, armoton palvelija toimittaa työtoverinsa vankilaan, kunnes tämä on kaiken maksanut.  Kun kuningas saa kuulla armahtamansa palvelijan armottomuudesta, hän vihastuu ja sanoo: ”Sinä kelvoton! Minä annoin sinulle anteeksi koko velan, kun sitä minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua”. Vihoissaan kuningas pani palvelijansa ankaraan vankeuteen, kunnes tämä maksaisi koko velan. Vertauksen jälkeen Jeesus jatkaa: ”Näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos te ette kaikesta sydämestänne anna kukin veljellenne anteeksi”.

Tämän pysäyttävän vertauksen äärellä meidän on helppo kauhistella armottoman palvelijan käyttäytymistä. Uskallammeko me kuitenkaan pysähtyä tämän vertauksen äärellä siihen, miten me suhtaudumme meitä vastaan rikkoneisiin lähimmäisiin. Vertauksessa palvelijoiden keskinäinen velka oli sata denaaria, eli sadan päivän päiväpalkka. Ei siis mikään pikkusumma, melkein viiden kuukauden kuukausipalkka, jos sitä jotenkin haluaisi nykyrahaan verrata. Kyllä me syntiin langenneet ihmiset osaamme toisiamme ihan oikeasti satuttaa. Joku lähimmäinen on voinut aiheuttaa meille sellaiset haavat ja traumat, että joudumme kantamaan niitä ehkä jopa lopun elämämme. Anteeksi antaminen ei tosiaankaan ole aina kevyt ja nopea asia. Katkeruus voi helposti alkaa pesiytyä sisällemme ja alkaa ikään kuin syödä meitä sisältäpäin. Silloin elämästä alkaa hävitä aito ilo ja kiitollisuus. Omaa sisintä ei kuitenkaan ole helppo hallita, eikä katkeruus välttämättä poistu päättämällä. Antakaa toisillenne anteeksi –aihe pysäyttää kuitenkin vakavasi sen ääreen, miten suhtaudumme siihen, jos meillä on anteeksiantamattomuutta ja katkeruutta jotain kohtaan. Tunnistammeko sen sielunvihollisen työksi itsessämme. Annammeko me itsellemme luvan vaalia ja helliä katkeruuttamme, vai haluammeko me taistella sitä vastaan?

Vaikka sadan päivän palkka on iso summa, ei sitä voi edes verrata kymmenentuhannen leiviskän velkaan. Jos olemme edes pieneltä osin päässeet itse tuntemaan oman velkamme valtavuutta, ja sitä että se on annettu meille kokonaan pelkästä armosta anteeksi, meidän on varmasti helpompi suhtautua meitä vastaan rikkoneiden synteihin. Jos lähimmäisen viat ja synnit tuntuvat vaikeilta antaa anteeksi, saamme pysähtyä ja hiljentyä meidän oman velkamme maksun ääreen Getsemaneen ja Golgatalle. Siellä näemme niin valtavan ja käsittämättömän suuren rakkauden, kun taivaan ja maan Luoja nöyrtyy suurimpaan mahdolliseen häpeään ja kärsimyksiin sulasta rakkaudesta meitä, häntä vastaan rikkoneita kohtaan. Jos tuo taivaallinen, puhdas ja pyyteetön rakkaus pääsee edes vähän lämmittämään meidän sydämiämme, on lähimmäiselle varmasti helpompi antaa anteeksi.

Tiedän, että monet joutuvat kipuilemaan, kun tuntuu että ei pysty antamaan sydämestä anteeksi jollekin, vaikka haluaisi. Jeesuksen sanojen alla herää pelko, että jos minä en pysty antamaan lähimmäiselle sydämestäni anteeksi, saanko minäkään omia syntejäni anteeksi. Meidän on kuitenkin hyvä erottaa tunteet ja halu antaa anteeksi. Jos joku on satuttanut meitä syvältä ja pahasti, on luonnollista, että meille voi nousta sisältä negatiivisia tunteita, kun kohtaamme tällaisen ihmisen; sille emme välttämättä mahda mitään. Itse olen ajatellut niin yksinkertaisesti, että se on jo tietyllä tapaa anteeksi antamista, kun saamme nöyrtyä sille paikalle, että haluamme antaa tuolle toiselle anteeksi. Monenlaisia tunteita voi senkin jälkeen risteillä sisällämme. Kun haluamme antaa meitä vastaan rikkoneelle anteesi, saamme pyytää, että Herra saisi kirkastaa meille Isän sydäntään ja että Hänen pyyteetön rakkautensa saisi pehmittää sydämiämme keskinäiseen anteeksiantamukseen.

Lauri Halme