Armahtakaa

Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.

Johanneksen evankeliumin alkusanat vievät meitä ajassa taaksepäin, kaukaisuuteen, niin kauas, että aikaa ei ole. On vain täydellinen puhtaus ja vanhurskaus, elämä ilman pimeyttä. Sana on Jumalan tykönä. Kaiken alkuun, joka on ollut aina ja on. Me emme pysty tätä täydellisesti ymmärtämään, ajatuksemme kahlitsevat meitä ja ovat kovin pieniä Jumalan suuruuden rinnalla. Ehkäpä toisinaan saamme kuitenkin kokea heijastuksia tästä lämmöstä ja rakkaudesta Jumalan sanan äärellä.

Myös Raamatun ensimmäinen sana on ”alussa”: Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Tämä alku kuvaa näkyvän maailmamme luomista; järjestyksen, ajan, luomakunnan ja ihmisen luomista luomakunnan herraksi, Jumalan kuvaksi. Tämän me pystymme vielä jotenkin ymmärtämään. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on. Näkyvä maailmamme on myös lähtöisin tuosta valkeudesta.

Ensimmäiset ihmiset paratiisissa saivat nauttia Jumalan rikkumattomasta yhteydestä. Ihmisen oli turvallinen olla Isän rakkauden lähellä, yhteys oli välitön ja suora. Oli vain yksi asia, joka piti jättää tekemättä. Käsky, jonka rikkomisesta olisi synkkä seuraus ja tämän seurauksen ihminen tiesi. Kuolema. Pimeä, kylmä ja rakkaudeton vastakohta kaikelle sille hyvälle, mitä Jumala edusti. Täydellinen ero Jumalasta.

Raamattu kertoo, miten lopulta kävi. Ihminen ei kestänyt pahan edessä, vaan kurotti kohti Jumalaa, halusi olla hänen kaltaisensa. Lapsen turvallinen asema ei enää riittänyt. Syntiinlankeemuksessa valkeus ihmisessä muuttui pimeydeksi silmänräpäyksessä, Jumalan kuva särkyi ja ihminen pakeni Jumalaa. Pian seurasikin ensimmäiset valheet, sitten veljesmurha, eikä mennyt kauan, kun ihmiskunta oli ajautunut synneissään niin kauas Jumalasta, että Jumala joutui hävittämään vedenpaisumuksessa koko ihmiskunnan sen pohjattoman pahuuden tähden. Vain muutama valonkantaja sai jäädä.

Näemmekö tänään jalostuneemman, rakkaudellisemman ja armollisemman ihmisen kuin vedenpaisumuksen aikoihin? ”Armahtakaa”, kuuluu kehotus sunnuntain kirkkovuoden teemasta. Mitä ajattelee nykyihminen armahtamisesta? Nykyään puhutaan paljon siitä, että ihmisen pitäisi olla itselleen armollinen. Tämä on toki hyvä neuvo, jos rima kaikessa suorittamisessa on nousemassa liian korkealle ihmisen tavoitellessa aina enemmän. Kuitenkin armollisuus lähimmäistä kohtaan näyttää olevan entistä vieraampi ajatus. Nykyihminen elää paljolti itselleen, jakaa onnistunutta elämäänsä netissä muille hienoin kuvin ja tekstein. Elämän tapahtumat pyörivät oman persoonan ympärillä, muiden ihmisten kohtaaminen tuntuu jäävän vähemmälle. Samalla myös armollisuus puolisoa, lapsia tai lähimmäisiä kohtaan tapaa unohtua. Anteeksipyyntöä osataan vaatia toiselta, usein myös julkisuudessa ja sitten arvioidaan, onko toisella riittävästi katumusta, jotta voisi antaa anteeksi. 

Löydämmekö joskus omasta sydämestämme sen armottoman palvelijan, joka saatuaan kymmenen tuhannen leiviskän velan anteeksi, kävi toisen palvelijan kurkkuun kiinni sadan denaarin velan vuoksi?

Kovin usein emme osaa olla armollisia toisillemme, vaikka Jumalan sana ja Jeesuksen esimerkki meitä siihen kehottaa. Taivaallinen Isämme kuitenkin tietää tarkalleen, minkälaista tekoa me olemme. Hän on nähnyt luomakuntansa alusta saakka, myös sinut ja minut. Roomalaiskirjeessä on kirjoitettu: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa”.  Rakas ystävä, tämä koskee myös sinua ja minua. Kuitenkin myös tämä teksti ja muutama jae myöhemmin on osoitettu sinulle ja minulle: ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa”.  

Jumalan armahdus meitä syntisiä raukkoja kohtaan on niin valtava, että emme sen suuruutta voi koskaan käsittää. Jumalan isänrakkaus ihmistä kohtaan peittää kaikki armahtamattomuutemme, sydämen kovuutemme ja anteeksiantamattomuutemme. Paratiisissa annettu lupaus kantaa meidät aina siihen kirkkauteen saakka, mistä alun tekstit kertoivat: ”Hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä itkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt” (Ilm. 21:4). Sen lupauksen saamme omistaa uskomalla Jeesuksen ristintyön omalle kohdallemme.

Olkoon Jumalan armollisuus meitä kohtaan sen armollisuuden lähteenä, jota tarvitsemme toinen toistamme kohtaan.

Juha Siltala