Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta

Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin. Täydellinen on se, joka ei hairahdu puheissaan: hän kykenee hallitsemaan koko ruumiinsa. Jos panemme suitset hevosen suuhun, me saamme sen tottelemaan itseämme ja voimme ohjata koko hevosta. Entä laivat: vaikka ne ovat isoja ja rajut tuulet heittelevät niitä, pienen pieni peräsin ohjaa laivan minne peränpitäjä haluaa. Samoin kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta. Kaikki eläimet voi ihminen kesyttää ja onkin kesyttänyt, nelijalkaiset, linnut, matelijat ja meren eläimet, mutta kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä. Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni! Eihän samasta lähteensilmästä pulppua makeaa ja karvasta vettä. Ei viikunapuussa kasva oliiveja eikä viiniköynnöksessä viikunoita, vai mitä, veljeni? Samoin ei suolaisesta lähteestä juokse makeaa vettä. (Jaakob 3:2-12)

Apostoli Jaakob kirjoittaa tässä kielen synneistä. Puhuminen ja kirjoittaminen on meille hyvin tärkeitä Jumalan lahjoja. Me kommunikoimme niiden avulla toistemme kanssa. Näillä lahjoilla me myös levitämme evankeliumia. Olisi hyvin vaikea elää ilman näitä Jumalan lahjoja. Kun seuraa tänä aikana ihmisten kielenkäyttöä politiikassa ja muussakin kommunikoinnissa, se on muuttunut paikoin kovaksi ja kylmäksi. Sosiaalisessa mediassa, jota me monet tämän ajan ihmiset käytämme, puhe ja kirjoittelu on muuttunut paikoin hyvin ikäväksi. Siellä loukataan, syytetään, mustamaalataan, ymmärretään toisiamme tarkoituksella väärin, kirjoitetaan osatotuuksia ja joskus suoranaisia valheita. Taitaa olla, että myös me kristityt lankeamme usein näihin synteihin.  

Kahdeksas käsky opettaa meitä. Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi. Tästä Luther opettaa meitä Vähä-Katekismuksessa. "Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen." 

Jospa me muistaisimme aina tämän opetuksen. Puhuisimme lähimmäisistämme hyvää ja parhain päin. Näin meidän tulisi toimia kodissamme, koulussa, työpaikalla, naapurien ja ystävien kanssa sekä seurakunnassa. Kuitenkin lankeamme monta kertaa syntiin, loukkaamme puheillamme lähimmäistämme. Antakoon Jumala meille armossaan katumusta, että voimme pyytää loukkauksiamme anteeksi lähimmäisiltämme. 

Paavali kirjoittaa Efesolaiskirjeessä: "Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden." (Ef 4:22)

Tällaisina perisynnin turmelemina me kuitenkin olemme Jumalalle rakkaita lapsia. Johanneksen evankeliumissa on lupaus: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän". (Joh 3:16).

Jeesuksen lunastustyössä meillä on pelastus kaikista synneistämme. Psalmissa on sanat: "Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni". (Ps 103:3).

Tähän Jumalan armolupaukseen saamme turvata ja uskoa tällä hetkelläkin kaikki syntimme anteeksi annetuiksi ja itsemme armahdetuiksi Jumalan lapsiksi.

Aaro Hyttinen