Kärsimyksen sunnuntaina

4.4.2019 klo 12:00

Tänään kärsimyksen sunnuntaina muistamme alttiiksi annettua Kristusta. Kirjoittaahan apostoli Johannes Jeesuksen sanat: "Minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa." (Joh.17:19)

Lunastustyön läpi kuljettuaan Hänestä tuli iankaikkinen ylimmäinen pappi, niin kuin heprealaiskirjeen kirjoittaja kirjoittaa viidennen luvun kuudennessa jakeessa: ”Sinä olet pappi iankaikkisesti Melkisedekin järjestyksen mukaan." Kristus pappina tekee Jumalasta meidän isämme ja itsestään meidän Herramme. Kun Kristus on kerran uhrannut itsensä, Jumalan vanhurskauden ja rakkauden tulen välissä. Hän on sekä pappi että uhri. Ja uhrialttari on risti.                                                

Kallisarvoisempaa uhria Hän ei olisi voinut Jumalalle antaa, antaessaan itsensä uhriksi ja kuolemaan ristinpuussa ja polttaa itsensä rakkauden tulessa. Heprealaiskirjeen yhdeksännen luvun kahdennessatoista jakeessa on kirjoitettu: "Meni, ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkein pyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen."                                                                                                        

Eikö olekin suurta onnea ja siunausta, kun voimme Jumalan lapsina ja Jeesuksen lunastamina asettaa tämän ylimmäisen papin syntejämme vastaan, pahaa omaatuntoamme vastaan, sekä Jumalan vihaa vastaan ja sanoa: "Sinä olet pappi iankaikkisesti.”

Katri Tielisen laulu

Mun tähteni Sä jätit loiston taivaan,

Sä puhdas, viaton ja synnitön.

Maan päälle tulit alas tuskaan, vaivaan

mun tähteni, näin halvan hylkiön.

 

Sun päällesi mä pilkkapuvun laitoin,

Sun jalkoihis ja käsiis naulat löin.

Ma kruunun sulle tappuroista taitoin,

ja otsas puhtaan sillä seppelöin.

 

Oi rakkaus, Sä tuskan aateloima,

Nyt eessäs tahdon maahan kumartaa.

On ylistetty pyhän veres voima,

se kurjan kuolemasta pelastaa.

 

Saa lunastettu lauma luokses tulla,

Sen kohta kutsut päälle pilvien.

Saan minäkin – ei ansiota mulla

kuin arvet lyömieni naulojen.

 

Eero Pohjola