Kaste uskovan ihmisen elämässä

Ote kirjasta: Martti Luther, Iso katekismus (neljäs osa, kaste)

Huomaamme kasteen niin voimaansa kuin merkitykseensäkin nähden sisältävän kolmannenkin sakramentin, joksi parannusta on nimitetty, koska se on oikeastaan aivan samaa kuin kaste. Mitä parannus on näet muuta kuin ankaraa hyökkäämistä vanhan ihmisen kimppuun ja uuden elämän aloittamista? Parannuksessa eläessäsi sinä siis vaellat kasteessa, joka ei ainoastaan julista uutta elämää, vaan myöskin vaikuttaa ja panee sen alulle ja edistää sitä. Juuri siinä annetaan armo, henki ja voima vanhan ihmisen kurissapitämiseksi, että uusi pääsisi esiin ja voimistuisi. Kaste jää siis aina voimaan. Ja vaikka joku siitä lankeaisikin ja tekisi syntiä, meillä on kuitenkin aina pääsy siihen, että vanha ihminen saataisiin taas valtaamme alistetuksi. Vedellä meitä ei ole kuitenkaan tarve enää valella. Vaikka näet antaisimme satakin kertaa upottaa itsemme veteen, kaste on silti ainoastaan yksi, mutta vaikutus ja vertauksellinen merkitys jatkuu ja pysyy. Parannus on siis vain kasteeseen takaisin palaamista. Sen uudestaan etsimistä ja harjoittamista, mikä jo ennen oli aloitettu, mutta josta sitten luovuttiin.

Sanon tämän sen vuoksi, ettei jouduttaisi sellaiseen käsitykseen, jossa kauan olemme olleet ja johon olemme tottuneet. Nimittäin että kaste on ollutta ja mennyttä, ja että emme syntiin uudestaan langettuamme voi sitä enää hyväksemme käyttää. Tästä on seurauksena se, että sitä pidetään ainoastaan kerran tapahtuneena asiana. Tämä on varmaankin johtunut Hieronymuksen kuvauksesta, jonka mukaan ”parannus on se toinen lauta, jolla uiden meidän on pelastuttava rannalle, sitten kun laiva, johon me kristikuntaan tullessamme astuimme matkustaaksemme toiselle rannalle, on särkynyt.” Näin kasteen käyttö on pyyhkäisty pois, siitä ei ole meille enää mitään hyötyä. Tuo ei ole oikeaa puhetta. Eihän laiva säry, sillä tässä on kysymys Jumalan järjestyksestä eikä meidän teostamme. Saattaa kyllä käydä niin, että jalkamme luiskahtaa ja me putoamme siitä. Mutta jos joku putoaa laivasta, pyrkiköön uimaan takaisin laivan luo ja pitäköön siitä kiinni, kunnes taas pääsee siihen, ja olkoon sitten siinä niin kuin ennenkin.

Huomaamme siis kasteen suureksi ja ihanaksi asiaksi. Se tempaa meidät perkeleen kidasta ja tekee meistä Jumalan omia. Se tukahduttaa synnin ja ottaa sen pois ja vielä joka päivä vahvistaa uutta ihmistä. Se pysyy aina vaikuttamassa, kunnes tulemme tästä kurjuudesta iankaikkiseen kunniaan. Siksipä jokaisen onkin pidettävä kastetta jokapäiväisenä pukunaan, jossa hänen on jatkuvasti kuljettava ollakseen lakkaamatta uskossa ja uskon hedelmissä, tukahduttaakseen vanhaa ihmistä ja kasvaakseen uuden ihmisen puolesta. Sillä jos me tahdomme olla kristittyjä, tulee meidän kohdistaa harjoituksemme siihen tekoon, jonka perustuksella me olemme kristittyjä. Mutta jos joku lankeaa siitä pois, palatkoon siihen jälleen takaisin. Eihän Kristuskaan, armoistuin, siirry sijaltaan eikä estä meitä jälleen tykönsä palaamasta, vaikka teemmekin syntiä. Aivan samoin pysyvät sellaisinaan myös kaikki hänen aarteensa ja antimensa. Samoin kuin siis syntien anteeksiantamus on kerta kaikkiaan saatu kasteessa, samoin se pysyy vielä päivästä päivään niin kauan kuin elämme - niin kauan kuin vanha ihminen on taakkanamme.