Lähimmäisenrakkaus

Hämeenlinnan miestenillassa keskusteltiin lähimmäisenrakkaudesta. Tämä herätti paljon erilaisia ajatuksia.

Keskustelun punaisena lankana oli Vapahtajan sanat opetuslapsille: ”Sen käskyn minä teille annan, että rakastatte toisianne” (Joh.15:17). Pohdimme sitä, kuinka laajalle lähimmäiseen kohdistuvan rakkauden tulee ulottua. Lainoppinut kysyi kerran omassavanhurskaudessaan Jeesukselta: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” (Luuk.10:29) ja sai selkeän vastauksen – tosin vertauksen muodossa. Tuttu Jerikon tien matkamiehen vertaus osoittaa, että lähimmäisemme on kuka tahansa, varsinkin sellainen, joka tarvitsee apua ja rakkautta. Saman asian kertoo J.L. Runebergin kirjoittama virsi 431, jonka toinen säkeistö alkaa: Oi Herra, kaikki päällä maan loit lähimmäisiksemme.

Keskustelussa tuli myös esiin, että rakkaus lähimmäiseen vaatii sekä uskoa että tahtoa. Todettiin myös, että jotakin toista henkilöä on helpompi rakastaa kuin toista, luonteetkin kun ovat monella tavalla erilaiset.  Ja on myös ystäviä sekä ns. sydänystäviä, joita kohtaan tunnemme enemmän rakkautta.

Keskustelu jatkui aviopuolisoiden väliseen rakkauteen. Ajattelen, että ehkä lähimmäisenrakkauden parhaita ja korkeimpia esimerkkejä onkin aviopuolisoiden välinen aito, ehjä ja syvä rakkaus. Miksi? Koska siinä on heijastus Kristuksen rakkaudesta, niin kuin apostoli kirjoittaa: Miehet, rakastakaa vaimojanne, niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä (Ef.5:25). Kaikessa aidossa, oikeassa rakkaudessa, niin aviopuolisoiden välisessä kuin lähimmäiseen kohdistuvassa rakkaudessa, on pohjana Kristuksen rakkaus, josta olemme saaneet sydämeemme pienen säteen uskon kautta.

Illan kuluessa moni tosin totesi, että kovin usein jäämme puutteellisiksi tässä asiassa. Meidän olisi hyvä kilvoitella sille paikalle, josta eräs aforismi aviorakkaudesta sanoo: rakasta minua eniten silloin, kun sitä vähiten ansaitsen. Jos tämän muistamme ja jaksamme toteuttaa, ehkä rikkeitä rakkaudessa, niin avio- kuin lähimmäisenrakkaudessa, tulee meille vähemmän.

Mutta vajavaisiksi jäämme sekä uskossa että rakkaudessa. Siksi yhdistän ajatukseni lopuksi virren 431 viimeisen säkeistön sanoihin:

Suo kovuuteni anteeksi,

oi rakas Jeesukseni,

ja armollasi uudeksi

luo kylmä sydämeni.

Se lämmitä

ja pehmitä,

niin avoin se

taas kaikille

on lähimmäisilleni.

Siunattua uskon tietä Sinulle, rakas lukijani, myös lähimmäisenrakkaudessa!

Kalervo Karevaara