Kristus, kaikkeuden Herra

23.11.2017 klo 12:00

Kirkkovuotemme viimeisenä sunnuntaina huomiomme kiinnittyy erityisesti siihen hetkeen, kun Lunastajamme, Herra Jeesus Kristus, saapuu valtaloistossaan tuomitsemaan kunkin ihmisen tekojensa mukaan. Tästä on kirjoitettu Matt. 25: 31-46.

Oikealle puolelle asetetuille hän sanoo: tulkaa, minun Isäni siunatut ja luettelee ne hyvät työt, mitä he ovat tehneet yhdelle hänen vähimmistä veljistään ja sanoo: sen te olette tehneet minulle. Vasemmalle puolelle asetetuille hän sanoo: menkää pois minun tyköäni, te kirotut ja kertoo ne työt, mitkä he ovat jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä ja sanoo: sen te olette jättäneet tekemättä minulle. Joudumme tutkimaan itseämme tämän kysymyksen edessä, olemmeko Isän siunattuja ja saattaneet tehdä hyviä tekoja vai jättäneet niitä tekemättä? Jos katsomme itseämme ja omia tekojamme, näemme vain saastaa ja joudumme epätoivoon. Omat tekomme eivät kestä vanhurskaan Jumalan edessä. Jesajakin on kirjoittanut: kaikki meidän vanhurskautemme on niin kuin saastainen vaate. Olemme kaikki poikenneet pois Isän Jumalan tahdosta ja siten ansainneet ikuisen kadotuksen. Meidän täydellisestä luopumuksestamme huolimatta Jumala lähetti ainoan Poikansa täyttämään lain sovittaakseen meidät itsensä kanssa ja siten lahjoittaakseen meille ikuisen elämän. Joka uskoo sen omalle kohdalleen, saa elää ja uskoa itsensä jo nyt autuaaksi. Jeesus itse sanoo meille tänäänkin: Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä, eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään. (Joh. 5:24)

Joudumme tosin tämän ajallisen elämämme aikana taistelemaan monia kiusauksia ja himoja vastaan, ja vihollinen saa meitä pettää. Kun siis tunnet syntisyyttäsi, käännä silloin katseesi heti pois itsestäsi, kohti ylösnoussutta Kristusta ja muista, että täysi sovitus synneistäsi on jo suoritettu! Näin Kristuksen täydelliseen sovitustyöhön uskossa turvaten voimme turvallisin mielin kohdata myös viimeisen tuomion ja luottaa siihen, että hän myös vaikuttaa Pyhän Henkensä kautta meissä kaiken sen, mikä on Jumalalle otollista. Me saamme Paavalin kanssa todeta: Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni. (Gal. 2: 19-20)

Tahdon vielä muistuttaa itseäni ja meitä kaikkia: Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! (Fil. 4:4) Teoksessa Matkaevästä Martti Luther on kirjoittanut tuon tekstin johdosta: Paavali puhuu tässä sellaisesta ilosta, jossa ei ole syntiä, ei kuoleman eikä helvetin pelkoa, vaan iloinen luottamus Jumalaan ja hänen hyvään tahtoonsa. Sen tähden sitä sanotaan iloksi Herrassa, ei hopeassa tai kullassa, ei ruoassa tai juomassa, jne. Herrassa iloitseminen sen sijaan on häneen luottamista ja ylpeilemistä hänestä, armollisesta Isästämme. Sellainen ilo pitää halpana kaiken, mikä ei ole Herrasta, vieläpä oman pyhyydenkin. “Minä tahdon aina ylistää Herraa, lakkaamatta laulaa hänelle kiitosta”, sanoo Daavid (Ps. 34:2). Siihen hänellä onkin täysi syy, sillä kuka voisi tehdä jotakin vahinkoa tai pahaa sille, joka on varma Jumalan armosta. Synti ei voi sitä tehdä, ei kuolema eikä helvettikään, niin kuin Daavid laulaa: “Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.” (Ps. 23). Apostoli sanoo edelleen: “Sanon vielä kerran: iloitkaa!” Tämä toistaminen tekee hänen kehotuksensa paljon voimakkaammaksi, ja sitä me tarvitsemmekin. Koska me nimittäin elämme syntien ja onnettomuuksien keskellä, jotka saattavat meidät ahdistuksiin, apostoli tahtoo, että me lohdutamme itseämme niitä vastaan. Vaikka me joskus lankeamme syntiin, meidän tulee kuitenkin pitää ilo Herrassa suurempana kuin ahdistuksemme synnissä. On kyllä totta, että synti tuo mukanaan ahdistusta ja pelkoa omaantuntoon ja ettemme synnin tähden ole aina rohkeita. Kuitenkin meidän tulee antaa ilon hallita ja Kristuksen olla suuremman kuin syntimme.

Sami Kantoluoto