Kadonnut hopearaha

Heikki Purtasen saarna Joutjärven kirkossa 31.12.2017

Armoa ja rauhaa teille, jotka olette kuuntelemassa täällä kirkossa ja muualla. Me elämme nyt vuoden viimeistä päivää. Se saattaa olla monelle myös luonnollisen elämän viimeinen päivä. Siksi meidän tulee aina valvoa ja olla valmiina, että voisimme ottaa kuoleman enkelin vastaan vapahtajana.

Olemmeko parempia kuin muut

Laestadius puhui saarnassaan Israelin kansasta, jolle oli annettu suuret lupaukset ja jumalanpalvelus. Hän esitti siinä kysymyksiä viinipuun suhteesta muihin puihin. Tekee mieli nyt esittää tässä yksi kysymys: Onko lestadiolaiskristitty parempi kuin muut? Me varmaan joudumme vastaamaan siihen Raamatun sanalla. Kaikkihan jotka uskovat Kristukseen, pääsevät taivaaseen, eikö niin? Jeesus sanoo sen vielä vähän terävämmin. Hän sanoo: Ei yksikään, joka minuun uskoo, joudu kadotukseen. Mutta miksi Kristukseen uskova ihminen sitten on parempi kuin sellainen joka ei usko häneen. Ainoastaan lahjavanhurskauden tähden, siis sen lahjan, jonka Jeesus on valmistanut meille elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan. Paavali todisti itsestään, että hän oli vakaa kristitty, mutta ei pitänyt itseään juutalaisia tai pakanoita parempana. Tämä on meidän jokaisen tärkeä huomata. Turmeluksen tähden me olemme yhtä pahoja kuin pahin pakana. Mutta uskomalla Jeesukseen Kristukseen me olemme pyhiä, puhtaita ja vanhurskaita. Emme minkään muun tähden.  Ei vaikka olisin viidennen tai kuudennen polven lestadiolainen, jos minulla ei ole elävää Jumalan antamaa uskoa hänen Poikaansa. Olkoot elävät kristityt meille turvana ja tukena, mutta on vain yksi elämän puu ja se on Herra Jesus Kristus. Niin kauan kuin me uskomme häneen, me olemme kiinni tuossa ainoassa oikeassa viinipuussa. Silloin me oksina saamme myöskin elämän voiman tuosta viinipuusta. Jeesus sanoo itsestään, että minä olen todellinen viinipuu, ja me kaikki olemme oksia. Ovatko pakanatkin kiinni oksina tuossa viinipuussa. Ovat hekin luomisen armon ja lunastuksen armon tähden. Jumalan työtä ihmisessä ei kenenkään pitäisi koskaan halventaa. Muistelen mielelläni edesmenneitä saarnaajia, jotka ovat monen monta kertaa sanoneet, että meidän tulee kunnioittaa Jumalan työtä joka ainoassa ihmisessä. Eiköpä se pidä vieläkin olla samalla tavalla.

Kutsu kuuluu maailman loppuun asti

Luetussa Laestadiuksen saarnassa puhuttiin muslimeista. Me olemme iloisia, että tänään hekin saavat kuulla Kristuksen oppia. Kansojen liikkeillä on jokin Jumalan tarkoitus. Me emme aina tiedä, millä tavalla Jumala etsii ja löytää. Sen me kuitenkin tiedämme, että usko syntyy Jumalan sanan kuulemisesta. Me elämme viimeisiä aikoja. Koko Uuden testamentin eli uuden liiton aika on viimeinen aika. Raamattu toteaa, että laittomuuden henki saa lopun ajoilla vallan, mutta ei ennen kuin pidike poistuu. Ajattelen lapsen tavoin, että tuo pidike on vieläkin Jumalan saarnattu sana, ennen kaikkea evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta parannuksen ja syntien anteeksi antamisen sanana. Maailman lopusta tietää vain Jumala taivaassa. Raamatusta avautuu kuitenkin sellainen sanoma, että ennen kuin tuo aika on läsnä, niin kaikkien pakanakansojen täytyy saada kuulla evankeliumi. Tuo sana pakana tarkoitti alun perin niitä, joille Jumalan armolupaukset eivät kuuluneet. Meidän Vapahtajastamme, joka on kadonneen etsijä ja löytäjä, täytyy saarnata maailman loppuun saakka. Jeesuksen oman opetuksen ja elämän mukaan hän on erityisesti syntinsä tuntevan ihmisen ystävä. Kun me olemme syntisenä lähestyneet armoistuinta Herraa Jeesusta Kristusta, onko meille koskaan sanottu, että älä tule tuollaisena. Eikö ole aina sanottu, että tule juuri niin suurena syntisenä, kuin itsesi tunnet. Mehän olemme sittenkin suuria syntisiä, ihan oikeasti. Eikö se ole totta? Me voisimme kysyä nyt itseltämme kuinka suuri syntinen minä olen ja miksi minä olen suuri syntinen? Siksi, koska minä olen synneilläni ristiinnaulinnut Jeesuksen Kristuksen. Me olemme äärettömän onnellisia, että hän on löytänyt meidät.

Vain hyvä paimen lähtee yhden kadonneen perään

Ajatelkaamme kadonneen lampaan vertausta. Jeesus sanoo, että jos jollakin teistä olisi sata lammasta ja yksi niistä katoaisi, niin eikö hän jättäisi yhdeksänkymmentäyhdeksän ja lähtisi sen yhden perään. Jos tätä tapahtumaa ajattelee inhimilliseltä näkökannalta, niin tuntuu jopa vähän hullulta jättää yhdeksänkymmentäyhdeksän ja lähteä yhden perään. Ihminen ajattelee, että jos minulla olisi sata lammasta ja yksi katoaisi, niin voisin olla kiitollinen, että vain yksi on kadonnut. Yhdeksänkymmentäyhdeksän on vielä tallella. Tämäpä ei olekaan Jumalan eikä Pyhän Hengen ajatus. Jos otamme tämän asian omalle kohdalle, niin kuka on tämä kadonnut lammas. Me kaikki olemme tämä yksi kadonnut lammas ja hyvä paimen on mennyt sinne saakka, että hän on sen löytänyt. Tämän yhden kadonneen hän on ottanut olkapäälleen ja kantanut ja pelastanut hänet, ja on ollut siitä äärettömän iloinen. Hän ei ole tyytynyt iloitsemaan itsekseen, vaan hän kutsui kaikki kylän miehet ja ystävät iloitsemaan tuon yhden kadonneen lampaan pelastumisen johdosta. Tuo hyvä paimen antoi kaikkensa.

Vanhempi veli ei tunne tuhlaajaa veljekseen                                 

Menemme sitten vähän tuhlaajapoikavertaukseen. Se kertoo kahdesta pojasta ja isästä. Toinen on lain vanhurskauden edustaja ja toinen on uskon eli lahjavanhurskauden ilmentymä. Ajattelin tuoda yhden näkökohdan tästä vertauksesta. Näemme, että vanhemman veljen sydämen tila on aika karmaiseva. Hän uskalsi sanoa isälle, että en ole ikinä jättänyt täyttämättä yhtään sinun käskyäsi, mutta hänen sydämensä oli niin kovettunut omasta hyvyydestä, että lähestyessään lopulta taloa hän ei tahtonut mennä sisälle. Siinäkin on syvällinen sanoma, että isä meni ulos, kun poika ei tahtonut tulla sisälle. Minkä tähden hän ei tahtonut tulla sisälle? Sen tähden, kun tuhlaajapoika oli saanut kaikki anteeksi ja saanut isän edessä ikään kuin uudelleen pojan nimen. Mutta tuo vanhempi veli ei voinut enää kutsua tuota nuorempaa veljekseen, vaan sanoi isälleen: tuo sinun poikasi. Tässä on vakava viesti kaikille, ettei sydän pääsisi kovettumaan oman onnistumisen ja oman ehdottomasti oikeassa olemisen kautta, niin että veli ei olisi enää veli. Armahtakoon Jumala meitä, että meidän sydämemme säilyisi hellänä kaikkia ihmisiä kohtaan, unohtamatta silti Jumalan vanhurskautta. Jeesus kertoo, oma vanhurskaus voi tehdä ihmisen niin kovaksi, ettei löydy armoa.

Saarnateksti: Luuk 15: 8-10.

Hopearaha on huoneen sisällä

Luetussa lyhyessä vertauksessa puhutaan vaimosta, jolla on kymmenen hopearahaa eli penninkiä, niin kuin vanhempi käännös sanoo. Me ymmärrämme että tämä vaimo on Kristuksen seurakunta. Se, pyhä perhe, on tämän pyhän aihe. Luther sanoo tästä seurakunnasta, että se sisältää niitä, jotka uskovat ja niitä, jotka ehkä eivät usko. Jumala sen kuitenkin yksin tietää. Jos sinä tai minä alamme tuomaroimaan tässä kysymyksessä, että kuka pääsee taivaaseen ja kuka ei, niin meidän ymmärryksemme ja näköalamme eivät riitä siihen tehtävään. Ei se ole luvallistakaan. Meidän tehtävämme ei ole karsia ketään, mutta meidän tehtävämme on kylvää ja kastaa ja myöskin hoitaa sillä lahjalla ja armolla, jonka olemme itse saaneet. Haluan vielä muistaa, mitä vanhat opettajat sanoivat. He sanoivat näin: Muistakaa kristityt, että karsimakirvestä ei ole annettu ihmisen käteen, vaan se on pelkästään taivaallisen Isän tehtävä. Miten helposti me tuomitsemmekaan. On niin inhimillistä, että me niin mielellämme tuomitsemme korvakuulolta ja silmänäöltä, mutta Jumalasta sanoo Raamattu, että hän ei tuomitse korvakuulolta eikä silmänäöltä vaan hän tuomitsee oikeudella, armolla ja laupeudella.

Nyt vaimolla eli seurakunnalla on hopearahoja. Tässä on nyt vain luku kymmenen. Ajattelen, että ne ovat uskovia ihmisiä. Mutta tuo ilmaisu, että ne ovat hopearahoja, antaa jo viitteen, että ne ovat kallisarvoisia. Näyttää olevan mahdollista, että joku niistä voi kadota. Näemme kuitenkin Jeesuksen puheesta, että eivät ne ole lähteneet ulos Kristuksen seurakunnasta, vaan ne näyttävät olevan sisällä. Onko joku täällä ollut tässä tilassa, että on kyllä Kristuksen seurakunnan yhteydessä, mutta on ikään kuin kadonnut. Kyllä sen täytyy olla totta, koska Jeesus näin sanoo. Yhden niistä. Kristuksen seurakunta ja kirkko on sellainen, jota me emme voi nähdä. Emme me saa emmekä oikein voikaan ajatella niin, että tässä ovat esillä jonkun nimeltä mainitun herätysliikkeen rajat. Ei, tässä on kysymys siitä joukosta, jotka ovat saaneet osallisuuden sydämen ympärileikkauksesta, jonka meidän Vapahtajamme kärsiminen ja kuolema on aiheuttanut.

Katumus on Jumalan työtä

Sekin on ollut joskus kysymyksenä, että kuinka suuri ja kuinka syvä pitää ihmisen katumus olla. On sekin ollut kysymyksenä, että minkä takia Jumala yleensäkään vaatii katumusta. Katumus ei sinänsä ole mikään peruste sille, että olen kristitty. Sehän ei se ole meidän työmme. Emmehän me voi ajatella, että sinä ja sinä päivänä minä alan katua syntejäni. Ei se sillä tavalla käy, vaan niin että Jumala aloittaa työnsä ihmissydämessä. Se on monta kertaa niin salainen tapahtuma, että voi olla, että lähinkään ihminen ei huomaa, mitä ihmisessä tapahtuu. Toiset ovat avoimempia kuin toiset, mutta toiset haluavat pitää sitä pitkään sisällään. Se on vähän sama asia, kun äiti rupeaa odottamaan lasta. Jotkut äidit pitävät pitkään sellaisia vaatteita, ettei vaan yhtään näkyisi, että minä olen saamassa lasta, mutta kun hetki tulee, niin eihän sitä millään voi salata. Niin on myöskin hengellisen syntymän kanssa. Se alkaa henkilökohtaisella kivulla, kun Vapahtajan kärsiminen ja kuolema saa ympärileikata ihmissydämen. Kun syntyy elävä Jumalan lapsi, niin muistakaamme aina se perustotuus, että kun Jumala synnyttää, niin hän synnyttää täydelliseen vapauteen, aivan täydelliseen vapauteen.

Jumala synnyttää vapauteen

Muistelen kertomuksen elävästä elämästä. Uskovan perheen lapsi oli vuosikymmeniä maailmassa. Jumala antoi hänelle sitten parannuksen armon, ja hän sai kaikki syntinsä anteeksi. Sitten oli joku niin hätäinen kristitty, että hän meni tuon ihmisen luokse samana iltana ja sanoi, että nyt sinut pitää tunnustaa ja korjata kaikki mitä vuosikymmenten aikana on tapahtunut. Tämä ihminen sanoi, että mitä sinä puhut? Minä olen juuri saanut ja uskonut kaikki synnit anteeksi. Siinä tuli esille evankeliumin salaisuus: kaikki on annettu ja uskottu anteeksi ja näin tultu ahtaasta portista sisälle Kristuksen valtakuntaan. Siis jokainen, joka uskoo, tulee autuaaksi. Olen muistellut Ahosen Eeliksen sanaa. Kun häneltä kysyttiin tämä kiperä kysymys, että eikö muut tule autuaaksi kuin esikoislestadiolaiset, niin hän vastasi aina näin: Joka uskoo niin kuin Raamattu opettaa, hän tulee autuaaksi ja joka on saanut uskon Jeesukseen Kristukseen. Eikä sitä saa ellei Jumala anna. Sillä uskolla ihminen pelastuu. Näin nuo seurakunnan rajat kulkevatkin puhdistetusta sydämestä puhdistettuun sydämeen, jotka on puhdistettu uskolla Jeesuksen Kristuksen sovintoveren voimaan. Tällainen puhdistettu ja lunastettu ihminen on tullut Kristus-yhteyteen. Hän on löytänyt myös pyhäin yhteyden ja hän on löytänyt seurakunnan. Sehän on meidän uskontunnustuksessamme.

Uskon kohde on Kristus ei seurakunta

Mutta sitten tuleekin ehkä joillekin vaikea kysymys. Nyt kun olemme päässeet sisälle Kristuksen seurakuntaan, niin mihin me sitten uskomme? Uskommeko me edelleen Kristukseen, vai voiko olla sellainenkin ajatus, että me uskomme sitten seurakuntaan. Se menee aivan vastoin uskontunnustusta. Mehän uskomme Kristuksen seurakunnassa seurakunnan perustajaan ja ylläpitäjään Jeesukseen Kristukseen. Mutta me uskomme myös yhden pyhän yhteisen seurakunnan. Siinä ei ole kovin suuri sanallinen ero, mutta siinä on valtava ero. Minä haluaisin, että me vielä esitämme itsellemme kysymyksen. Haluaisin, että kukaan meistä ei nyt loukkaannu, meillä on paljon perinteitä, joista on syytä pitää kiinni. Mutta kun me usein sanomme, että minä olen saanut hengen ja elämän tästä kristillisyydestä. Se ei ole mielestäni aivan oikein. Emmekö sittenkin ole saaneet hengen ja elämän Jeesuksesta Kristuksesta. Se että meillä on pyhäin yhteys, se johdattaa uskontunnustuksen mukaan siihen, että meillä on syntien anteeksisaamisen armo.

Joku voi ajatella, että onko tämä nyt näin tarkkaa. Mutta itse ajattelen, että se on juuri näin tarkkaa, että me pysymme ainoalla oikealla perustuksella, nimittäin Jeesuksessa Kristuksessa. Hän on vielä aikojen loppuun asti seurakunnan herra. Tuli niin lahjakas puhuja sieltä tai täältä, niin hän ei ole seurakunnan herra. Se on terveellistä muistaa, niin saarnamiehen kuin sanan kuulijan, että meillä on vain yksi herra, yksi usko, yksi Jumala ja niin edelleen. Olen muuten aina ihmetellyt, kuinka voimallinen ja väkevä on ollut Jumalan Pyhän Hengen johdatus, kun kristillisen kirkon uskontunnustus on julki tuotu. Ja siinä on koko ajan mukana, että minä uskon. On jälleen syytä palata siihen, että seurakunnassakin meillä on oltava omakohtainen usko Jeesukseen Kristukseen. Meidän on ikään kuin jatkuvasti toistettava itsellemme, että minun tähteni. Tämä uskontunnustus suojaa Kristuksen oppia ja joka sen uskoo, saa turvan kaikkia vääriä opetuksia vastaan. Uskontunnustus päättyy sanoihin: ja iankaikkisen elämän, joka on uskonelämän päätepiste.

Kadonnutta rahaa etsitään Jumalan sanan saarnalla

Näitä hopearahoja oli kymmenen, ja sitten yksi niistä katosi. Miksi Jeesus sanoo, että vaimo kadottaa? Onko vaimo syyllinen siihen, että yksi katoaa? En osaa sanoa, mutta toiminta, mikä alkaa kadonneen hopearahan löytämiseksi, on vaimon tehtävä. No millä tavalla tämä vaimo sitten etsii. Ajattelen lapsellisesti niin, että vaimo saarnauttaa sanansa. Sitä varten on sanan julistajat ja sanan palvelijat. Olisi toivottavaa, että tuo nimitys sanan palvelija toteutuisi meissä sataprosenttisesti, niin että olisimme sanalle uskollisia kaikessa, mitä me puhumme ja millä me perustelemme saarnamme. Silloin olemme nimenomaan sanan palvelijoita.

Kun Jeesus puhuu opetuslapsilleen, niin hän käyttää aikamoista sanaa, ja joka ei varmaan ollut opetuslapsillekaan kovin ylentävää kuulla. Hän sanoo, että kun te olette tehneet kaikki, mitä teidän pitikin, niin sanokaa, että me olemme kelvottomia palvelijoita. Kuka tässä nyt sitten pääsee nousemaan, kun on tehnyt vain sen, minkä pitikin. Ehkä se onkin niin, että omalta puoleltamme olemme kelvottomia. Jumala on kuitenkin kautta aikojen käyttänyt kelvottomia palvelijoita. Eikö se ole äärettömän hyvä asia? Einari Koponen sanoi monasti, että olkaa kristityt iloisia, että teillä on syntiset saarnaajat. Ei synnin tekijöitä, mutta syntisiä omalta puoleltaan. Voi jos täällä synnittömät saarnamiehet alkaisivat saarnaamaan. Mitä siitä mahtaisi seurata. En oikein uskalla ajatellakaan. Ainakaan he eivät löytäisi kuulijoittensa sydämiä. Muistelen vielä, mitä vanhat opettajat sanoivat. He sanoivat, että kun saarnaatte parannusta, niin pankaa omat näpit väliin. Ei ole saarnaaja yhtään parempi kuin sanankuulija. Siksi me tarvitsemme niin paljon rukouksia, että me voisimme sittenkin tehdä ilolla työtä kristillisyydessä.

Hopearaha on esimerkkinä kadonneesta. Kun opetuslasten piti maksaa veroa roomalaisille luvatun kansan väkisin valloittajalle, se oli aika vastentahtoinen asia. Jeesukselta kysyttiin, pitääkö keisarille maksaa veroa. Jeesus pyysi rahan ja kysyi, kenen kuva siinä on. Kun hänelle vastattiin, että siinä on keisarin kuva, niin Jeesus sanoi, että antakaa Jumalalle, mikä Jumalalle kuulu ja keisarille mikä keisarille kuuluu. Onko tässä vaimon kadottamassa hopearahassa valmistajan ja omistajan kuva ja leima. Jos tätä on kuulemassa joku, joka tunnet, että minusta nyt puhutaan, kun puhutaan kadonneesta penningistä, niin muista ystävä rakas, että sinuun on lyöty tuon kuninkaan ja lunastajan merkki ja kuva. Vaikka olisit kuinka pölyttynyt tai likaantunut ja tunnet, ettei sinulla ole oikeutta uskomiseen, niin sinussa on sittenkin tuo kuninkaan merkki ja omistuskirjoitus, niin kauan kuin olet huoneessa, josta tässä puhutaan. Näin voi käydä kenelle tahansa meistä.

Jumalan hyvyys vetää parannukseen

Miten alkaa vaimo toimia? Miten alkaa saarnavirka etsiä? Sehän on tässä keskeisessä roolissa ja että sytytetään kynttilä. Huoneessa näyttää olevan sen verran pimeää, että ilman kynttilää etsiminen ei onnistu. Me tiedämme että tämä kynttilä on Jumalan sana. Ja niin vaimo alkaa lakaista huonetta ja lakaisee tarkoin, kunnes hän löytää sen. Lakiako tässä nyt sitten aletaan saarnaamaan. Rupeaako vaimo nyt syyttelemään, että kun olisit ollut tottelevaisempi, kun et olisi tehnyt sitä tai sitä. Jos näin saarnattaisiin, niin tämä kadonnut pakenisi pimeimpään loukkoon, mitä löytyy. Mutta kun saarnataan rakkauden luudalla ja rakkauden äänellä, niin on mahdollista, että kadonnut löytyy. Onhan nyt on kysymys meistä, jotka uskomme, ja olemme Kristuksen seurakunnassa esillä tai vähemmän esillä, ikään kuin reunoilla, tai kadonneena. Mikä on voima, joka on vetänyt ihmisen valoon? Onko saarnattu Jumalan ankaruudesta, Jumalan vanhurskaudesta, vai onko saarnattu Jumalan hyvyydestä? Raamattu toteaa yksinkertaisesti, että Jumalan hyvyys vetää meitä parannukseen. Se on yksi Kristuksen seurakunnan ihanin tuntomerkki, että siellä kuuluu ja näkyy rakkaus syntiin joutunutta kohtaan, armo, laupeus ja anteeksianto. Jesaja sanoo tästä pyhästä tiestä, jolla me kuljemme, että siellä ei ole yhtäkään jalopeuraa. Me tiedämme, että leijona vaatii lihaa ja verta ja se vaatii sitä uudestaan ja uudestaan. Mutta yhtäkään petoa ei kulje tällä pyhällä tiellä, mutta sillä vaeltavat Herran lunastetut. Se on ihana näkymä. He palaavat riemuiten Siioniin, ja iankaikkinen ilo on oleva heidän päänsä päällä. Jatkakaamme ystävät kulkua elämän tiellä, taistellen oikealle ja vasemmalle puolelle. Meillä on hengen miekka, meillä on uskon kilpi, meillä on ystävät ympärillä, joilla on vieläkin elämän vesi kielen alla. Me saamme olla äärettömän hyvässä turvassa. Eihän Herra ole meitä hyljännyt.

Hallitkoon Jumalan sana ihmistä sisäisesti ja ulkoisesti

Meillä on vieläkin hänen sanansa. Meillä on vieläkin parannuksen ja syntien anteeksi antamuksen saarna. Meillä on vieläkin muistutus synnistä, ihan nimeltä mainiten, silloin kun Jumala antaa siihen ilmoituksen ja tahtonsa. Meillä on vieläkin voimassa Jumalan kymmenen käskyä, jotka koskevat ulkonaista ja sisäistä ihmistä. Saakoot Jumala vaikuttaa meissä niin paljon uskon voimaa tulevana vuotena, että Jumalan sana saisi elää meissä, että Jumalan käskytkin voisivat uuden ihmisen voimasta elää meissä ja että me alkaisimme siitä, mistä kymmenen käskyä alkaa: Minä olen Herra sinun Jumalasi, älä pidä muita Jumalia. Ettei mistään asiasta tulisi tärkeämpää kuin Kristus.

Mutta nyt me saamme kuitenkin olla hyvässä turvassa. Niin kauan kuin evankeliumi kuuluu, on kaikki hyvin. Niin kauan kuin syntisille saarnataan syntisten ystävästä, hänestä, joka antaa kaikki synnit anteeksi, joka upottaa armon ja laupeuden mereen kaikki synnit, eikä tahdo enää koskaan nostaa niitä esille. Onko se riittävä tänään? Riittääkö se ensi vuonnakin? Näin me uskomme. Olkaa hyvässä turvassa. Uskokaa synnit ja viat anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Aamen.